Heikki Roiko-Jokela & Heikki Hämäläinen
METSÄT KARTOISSA 1630—1850
Maanmittauksen ylihallituksen yli-inspehtori C. W. Gylden julkaisi vuonna 1850 maanmittareiden keräämiin tietoihin perustuneen kartan Suomen metsien tilasta. Se tuo esiin, kuinka erilaiset metsänkäyttömuodot vaikuttivat metsien tilaan. Aikoinaan se tarjosi kokonaiskuvan Suomen metsien tilasta metsäpolitiikan päättäjille. Tämän päivän tutkijoille kartta antaa puolestaan monipuolista tietoa muun muassa metsien nykytilaan johtaneesta paikallistason kehityksestä. Historiantutkijoille se on arvokas lähde yhdistettynä varhaisempiin ja myöhäisempiin metsien tilaa koskeviin tietoihin. Kuitenkin jo ennen Gyldenin karttaa oli Suomen metsistä laadittu karttoja – erityisesti oli tehty pitäjänkarttoja, joihin sisällytettiin monipuolisia karttaselityksiä ja kuvauksia. Tutkimuksen ”Varhaismodernin ajan metsäkartat ihmisen ja metsän vuorovaikutuksen peilinä” tavoitteena on selvittää, mitä 1630—1850-lukujen kartat kertovat ihmisen ja metsän välisestä suhteesta ja mikä karttakuvan perusteella on ollut metsien merkitys ihmiselle niin mentaalisella kuin aineellisellakin tasolla.
Metsien
kartoitus ennen vuotta 1688
Vanhimmat
säilyneet kartat Suomesta ovat peräisin 1500-luvulta. Ne liittyvät lähinnä
riidanalaisiin rajoihin. Kartat ovat melko yleisluontoisia, sillä esimerkiksi
rajapaikat ja vesistöt esitetään vain suuntaa antavasti. Esimerkkeinä
voidaan mainita Jaakko Teitin maantarkastuksiin liittyvät kartat 1550-luvulta
sekä Hauhon pitäjään kuuluneen Naarajärven erämaan kartta vuodelta 1588.
Tilusten osalta maanmittausta on tehty jo ennen 1630-lukua. Esimerkiksi
kuningas Kaarle IX määräsi vuonna 1608 uuden maanmittauksen pantavaksi
toimeen Pohjanmaalla koko valtakuntaa koskevan uuden verollepanon yhteydessä
täydentämään vuosien 1606—1607 maanmittausta. Pohjanmaan tilit vuodelle
1609 laadittiinkin toimitetun verollepanon ja maanmittauksen mukaan. Tästä
maanmittauksesta ei ole säilynyt minkäänlaisia karttoja.
Varsinaisena
maanmittaustoiminnan alkuna Suomessa voidaan pitää vuotta 1633, jolloin
maanmittareille annettiin ensimmäiset valtakirjat. Niiden ohessa
maanmittareille annettiin ohjeita, joiden mukaan he alkoivat laatia karttoja
tiluksista geometrisiin mittauksiin perustuen. Karttoja oli tarkoitus käyttää
verotukseen. Samoihin aikoihin käynnistyi myös maantieteellisten yleis- ja
erikoiskarttojen laatiminen. Kamarikollegion 19.6.1633 maanmittareille
antamissa valtakirjoissa määrättiin, että heidän tuli mitata maat (pellot
ja niityt) sekä ulkoalueet tai -niityt. Myös metsät ja kalavedet tuli
merkitä karttoihin. Määräykset toistettiin kamarikollegion maanmittareille
2.4.1634 antamassa ohjeessa. Nyt maanmittareiden tuli ”ottaa huomioon” myös
kasket, tarvemetsät, kalavedet ja ”muut sellaiset”. Peltojen ja niittyjen
luona sijainneet rajamerkit piti merkitä muistiin. Sen sijaan ”metsärajojen
kanssa he eivät saa olla tekemisissä”, koska riidanalaisten rajojen käynti
kuului kihlakunnanoikeuksille. Asiaan saatiin sittemmin tarkennus: 30.4.1635
annetun kuninkaallisen ohjeen 5. §:n mukaan maanmittareiden tuli kuitenkin
merkitä ja osoittaa löytämänsä selvät ja riidattomat rajat.
Ilmeisesti
alkuperäinen tavoite oli ollut mitata myös metsämaat. Metsien mittausta ei
kuitenkaan käytännössä juuri tehty ennen vuonna 1688 annettua ohjetta. Kun
eräs maanmittari tiedusteli vuonna 1634 metsämaiden mittauksesta,
kamarikollegio vastasi hänelle, että kunkin talon pellot, niityt ja takamaat
on merkittävä kartalle ja ”kylän tai talon metsä ja takamaa
kalastuksineen, järvineen ja virtoineen, muine etuineen ja hyödyllisyyksineen
on myös kartalle merkittävä erikoisella värillä”. Määräyksen
taustalla oli tavoite kerätä tietoja tiluksista ja mitata niitä verotusta
varten. Kamarikollegion 19.5.1636 laatiman memoriaalin mukaan maanmittareiden
oli merkittävä karttoihin vesistöjen nimet ja metsien ja soiden käyttökelpoisuus.
Sama memoriaali antoi ensimmäisen kerran ohjeet myös kartoissa käytettävistä
väreistä.
Geometriseen
mittaukseen perustuneet – 1630—1650-luvuilla laaditut – kartat sidottiin
erityisiksi karttakirjoiksi. Näitä kutsutaan geometrisiksi maakirjoiksi,
maakirjakartoiksi ja taloudellisiksi kartoiksi. Kartat laadittiin kylittäin.
Kylien tai talojen metsiä ei karttoihin yleensä merkitty joitakin metsä-
tai ulkoniittyjä lukuun ottamatta. Sen sijaan niistä laadittiin usein lyhyt
kuvaus kartan selitysosan loppuun. Karttoihin merkityt metsäniityt on
laadittu oikeaan mittakaavaan, mutta niiden sijainti kylään tai taloon nähden
on jäänyt selvittämättä. Selitysosassa metsistä mainittiin yleensä vain
kaski-, hirsi- ja tarvemetsät. Selitysosan teksti saattoi olla esimerkiksi
”kohtalainen kaskimetsä ja ei erityistä takamaata”.
Metsien
puuttuminen kartoista selittyy muun muassa sillä, että maanmittareilla ei
yksinkertaisesti ollut aina resursseja kartoittaa niitä. Esimerkiksi
maanmittari Lars Schroderus mittasi ja laski ”Kuninkaallisen Majesteetin
ohjeen mukaan” Tammelan pitäjän alueita vuosina 1648—1649. Kaukana
kylistä sijainneet metsäniityt hän jätti vaille huomiota, koska niitä
”ei voi mitata kojeilla ilman suurta vaivannäköä ja ajanhukkaa”.
Ratkaisu perustui tuolloisen kartoitusmenetelmän vaatimuksiin: metsäniittyjen
saamiseksi kartalle oikeaan paikkaan suhteessa kylään metsään olisi pitänyt
hakata pitkiä suuntalinjoja, mikä olisi vaatinut suhteettomasti työtä ja
aikaa. Kun jo metsäniittyjen sijoittaminen kartalle oli näin vaikeaa,
maanmittareiden heikot mahdollisuudet muun metsän kartoitukseen ovat ymmärrettävissä.
Maanmittareiden
vaikeudet eivät saavuttaneet ymmärrystä valtionhallinnossa. Kamarikollegio
antoi 20.4.1643 lisäohjeen, jonka 8. § määräsi metsät,
raivaamiskelpoiset suot sekä rämeet, vuoret ja ”muut sellaiset”
mitattaviksi ja niiden oikeat nimet kirjattaviksi. Saman lisäohjeen 5. § määräsi
tarvemetsät lueteltaviksi yksitellen. Maanmittarin tuli ”ahkerasti hakea ja
etsiskellä” hirsimetsiä, viidakoita, tuohimetsiä, pähkinäpensasta
kasvavia metsikköjä, tammimetsiä, pyökkimetsiä (ei Suomessa) ja
mastopuumetsiä.
Tuolloisista,
1600-luvulla suoritetuista metsämittauksista on mainittava Erik Aspegrenin
vuonna 1665 laatima ”geometrinen kirja” (Geometrisch Book) Uudenkirkon pitäjässä
sijainneista kruunun ja Bo Rosenstiernan metsäsaroista. Karttakirjaan on sisällytetty
tyypilliset geometriset kartat. Näiden jälkeen on merkitty kylittäin
laaditut luettelot metsäsaroista. Lähellä kyliä sijainneet metsäsarat on
merkitty karttoihin kirjaimin, mutta kauempana olleet löytyvät vain
nimettyinä luettelosta. Metsäsarkojen pituudet ja leveydet on kirjattu
luetteloihin kyynärinä. Mittaus oli suoritettu mittaköydellä (snöre).
Metsäsarkojen nimet päättyvät useimmiten sanaan maa tai sarka (esimerkiksi
Pahaåiamaa, Kortelachtesarcka). Niityt ja eri viljelyvaiheessa olevat kasket
on mainittu erikseen.
Kamarikollegion
ohje 1688 ja sen vaikutukset
Valtionhallinto
osoitti yhä kasvavaa kiinnostusta maan metsävaroja kohtaan.
Kamarikollegiolta saatiin 19.5.1688 jälleen uusi ohje maanmittareille. Sen 5.
§:n mukaan metsät tuli mitata talon ulkotilusten mittauksen yhteydessä
"samalla
tavalla". Määräys johti myös toimenpiteisiin: metsämaat ja kylien
piirirajat ilmestyivät karttalehdille. Ohje tarkensi myös metsien tyypittelyä.
Vuoden 1643 lisäohjeessa mainittujen metsätyyppien lisäksi tuli luetella
niini- ja sysimetsät, vesakot sekä aidaksien ja polttopuiden hankintaan
sopivat tarvemetsät. Maanmittarin piti merkitä myös hiekkamaat, kanervikot,
laidunmaat sekä paikat, joissa oli pellon tai niityn raivaukseen sopivaa
maaperää. Ohjeen 6. §:n mukaan karttoihin oli merkittävä nyt ensi kerran
myös sahamyllyt sekä sysien- ja tervanpoltto. Ohjeen 8. § määräsi
karttoihin merkittäviksi lisäksi kylien ja talojen rajat sekä rajamerkit.
Metsien mittaukseen liittyvien teknisten ongelmien (suuntalinjojen avaaminen)
ratkaisemiseksi talonpojat velvoitettiin ohjeen 5. ':ssä
avustamaan maanmittaria. Heidän piti tarpeen mukaan raivata metsää ja
porrastaa soita. Maanmittarin tuli määritellä myös kaikkien metsien, rämeiden,
soiden jne. sijainti ja merkitä ne karttaan oikeille paikoilleen. Rajoiltaan
epämääräisten tiluskuvioiden reunoja ryhdyttiin merkitsemään karttoihin
pisteviivalla.
Tiluskarttoja,
jotka esittävät metsät kylän- tai talonrajoihin asti ja perustuvat
geometrisiin mittauksiin, kutsutaan myös taloudellisiksi kartoiksi. Niitä
laadittiin vuodesta 1688 alkaen isoonvihaan asti kaikkialta muualta paitsi
Savosta, Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta. Keski-Suomesta on säilynyt tosin
vain muutama kartta, ja Pohjanmaan ja Lapin karttoihin merkittiin vain talojen
lähitilukset ilman metsiä. Samaan aikaan käynnistettiin maanmittaustirehtööri
Carl Gripenhielmin aloitteesta verollepanomittaukset. 1680-luvun reduktiot
johtivat talon- ja tilusvaihtoihin kruunun ja yksityisten välillä, ja ne lisäsivät
osaltaan verollepano- ja katselmusmittausten tarvetta.
Useat
maanmittarit laativat nyt karttoja, joissa kylän tai talon tilukset
esitettiin samalla karttalehdellä kylänrajoihin asti. Karttapiirroksen ympärille
tyhjään tilaan laadittiin vielä karttaselitys. Nämä selitykset olivat
usein hyvin tarkkoja. Karttaselitys saattoi jatkua kääntöpuolella, kartan
reunaan liimatuilla lisälehdillä tai erillisenä asiakirjavihkona kartan
liitteenä. Karttojen laatu oli yleensä hyvä. Esimerkiksi Johan Vettervikin
laatima Perniön Kosken ruukin kartta vuodelta 1698 oli niin tarkka, että sen
päälle piirrettiin vielä vuonna 1908 rautatiealueen laajentamiseksi
pakkoluovutettu alue.
Uudellamaalla
ylimääräinen maanmittari Samuel Brotherus teki 1690—1710-luvuilla kymmeniä
metsäkartoiksi nimittämiään karttoja kylän tai talon peltojen ja
niittyjen ulkopuolisista alueista, jotka jatkuivat kylänrajoihin asti. Tällaisia
metsäkarttoja tehtiin muutamia myös Viipurin läänin Karjalasta. Metsäkartta-nimitys
esiintyy myös eräässä maanmittari Henrik Otto Brinckin vuonna 1734 Laukaan
pitäjästä tekemässä, talonrajat ja metsämaat esittävässä kartassa.
Etelä-
ja Pohjois-Pohjanmaalla mitattiin ja merkittiin karttoihin lähes
poikkeuksetta vain pellot ja niityt – siitä riippumatta, oliko kyseessä
vanha kantatalo vai verolle pantava uudistalo. Verollepanokarttoja tehtäessä
oli tapana jättää metsät mittaamatta, sillä muuten verollepano olisi
siirtynyt ja tilukset olisivat voineet muuttua metsien mittauksen aikana. Tämä
olisi johtanut mittauksen uusimiseen. Verollepanokartoissa metsät
mitattiinkin ajan säästämiseksi usein maantieteellisesti eikä
geometrisesti. Haittana oli, että karttojen tarkkuus heikkeni.
Vielä
1760-luvulla verollepanokarttoja laadittiin usein mittaamatta metsiä ja
ulkomaita. Pohjanmaalla komissionimaanmittari Erik Spoofin vuosina 1760—1763
mittaamissa Lapuan pitäjän harvaan asutuissa Rantatöysän (nykyisin
Alavutta) ja Perätöysän (nykyään Töysää) kylissä vain vanhojen
kantatalojen ja verollepantujen uudistalojen tontit, pellot ja niityt
mitattiin ja piirrettiin karttalehdille. Metsiä ei kartoitettu – ainoan
poikkeuksen tekivät ulkoniityt. Spoofin kartoissa ne esitettiin oikeassa
mittakaavassa, mutta – kuten aiemmissa 1630—1650-luvun karttakirjoissakin
– ulkoniittyjen sijainti suhteessa kylään/taloon jäi epäselväksi.
Spoofin karttojen kopioita käytettiin kuitenkin perustana laadittaessa myöhempiä
isojakokarttoja. Myös Satakunnan harvaan asutuilla alueilla laadittiin samaan
aikaan samankaltaisia karttoja. Komissionimaanmittari Daniel Hall mittasi
vuonna 1767 Ruoveden pitäjän Niemisveden kylän (nykyisin Ähtäriä) rälssitalojen
pellot, niityt ja ulkoniityt. Metsät esitettiin vain hyvin kaavamaisesti
karttaselityksessä, jossa Hall totesi niiden olevan ”tarpeeksi laajat”.
Pitäjänkartat
Suomessa
laadittiin 1600-luvun puolivälistä alkaen erilaisia maantieteellisiä
karttoja. Näitä olivat ensinnäkin pitäjänkartat eli niin sanotut
erikoiskartat. Toisaalta laadittiin kihlakunnan- ja lääninkarttoja eli niin
sanottuja yleiskarttoja. Ne ovat kuitenkin mittakaavaltaan liian suuria, jotta
niitä voisi hyödyntää metsien tutkimuksessa. Sen sijaan erikoiskartoista
voi löytää yksityiskohtaisia tietoja metsäalueista.
Pitäjänkarttoja
laadittiin muun muassa Turun ja Porin läänistä. Maanmittari Hans Hansson
laati 1650-luvulla pitäjittäin erikoiskarttoja Ylä-Satakunnan
kihlakunnasta. Hämeenkyrön karttaan merkittiin suoalueita sekä metsissä
kulkevat tiet. Metsistä on kartalla vain kaksi yleisluontoista mainintaa:
toisessa paikassa mainittiin kasvavan honka-, mänty- ja koivumetsää ja
toisessa olevan soita, vuoria, kangasta sekä mänty- ja koivumetsää.
Kallioita ja puita piirrettiin karttaan symbolisin karttamerkein. Maanmittari
ei ilmeisesti mitannut lainkaan tai edes havainnoinut suunnattomia metsäalueita.
Mittausten sijaan hän tyytyi jopa kuulopuheisiin nojautuneisiin tietoihin.
Yleis-
ja erikoiskarttojen laatiminen laantui 1650-luvun jälkeen, ja hiljaiseloa
jatkui 1740-luvulle asti. Vaikka karttoja tehtiin vain harvakseltaan,
kartoitustoiminta ei missään vaiheessa täysin loppunut. Tämän kauden Aharvinaisuuksista”
mainittakoon Thomas Lohmin vuonna 1697 laatimat Kokkolan ja Kruunupyyn pitäjien
kartat sekä Kristoffer Mörtin vuonna 1709 laatima Pedersören pitäjän
kartta. Mörtin kartta seuraa vesistöjä ja asutusta. Metsäalueet ovat siinäkin
lähes ”tyhjät” muutamia merkittyjä suoalueita lukuun ottamatta.
Pitäjänkarttojen
laatiminen virisi uudelleen 1740-luvulla. Ylitirehtööri Jakob Faggotin
mielestä kaikista maakunnista piti saada luotettavia yleiskarttoja, jotta
tiedot kunkin paikkakunnan maatalousoloista ja topografiasta voitaisiin löytää
tarvittaessa nopeasti karttalehdiltä. Maantieteellistä mittaustyötä
pidettiin tällöin geometrista tärkeämpänä. Tavoitteeseen pääsemiseksi
asetettiin useita maantieteellisiä maanmittauskomissioita: vuosien
1737—1747 komissiot, vuoden 1748 komissio sekä niin sanottu uusi komissio.
Komissionimaanmittareiden työn ohjaamiseksi annettiin 27.10.1747 ohjesääntö,
joka sisälsi paljon erikoisohjeita. Maanmittareiden työtehtävät määräsi
maanmittauskonttori. Komissioiden laatimien karttojen avulla oli tarkoitus
toteuttaa taloudellisia parannuksia. Kartat laadittiin käyttämällä pohjana
kylittäin eteneviä geometrisesti mitattuja karttoja. Niistä koottiin
erikoiskarttoja pitäjittäin ja niistä edelleen yleiskarttoja lääneittäin.
Erikoiskarttojen mittakaavana oli niin sanottu komissiomittakaava 1:20 000,
josta juontaa alkunsa nykyisten peruskarttalehtienkin mittakaava. Vanhan
Suomen alueella maantieteellisten erikois- ja yleiskarttojen laatiminen oli
vuonna 1766 työnsä aloittaneen revisionikomission tehtävänä. Vanhan
Suomen erikoiskartat laadittiin yleensä mittakaavaan 1:20 000 tai 1:32 000.
Pitäjänkarttojen
mittaus perustui 1700-luvulla jo koneelliseen mittaukseen. Metsiin raivattiin
ajalla ja vaivalla pitkiä suunta- eli mittalinjoja. Ne auttoivat entistä
luotettavampien karttojen laatimista. Karttojen teknisen tarkkuuden
parantumisella oli hintansa: maanmittareiden työn valitettiin muuttuneen
entistä raskaammaksi ja epäterveellisemmäksi. Näin kävi etenkin sen jälkeen,
kun vesistöjä ryhdyttiin mittaamaan myös talvisin järven jäältä.
Maanmittaustyön vaivalloisuutta korostettiin myös vuonna 1816, jolloin
varsinkin metsien ja erämaiden mittauksista nousi valituksia. Mittausten
sanottiin vaativan jatkuvaa kävelemistä maastossa ja usein yöpymistä
taivasalla vaihtelevissa sääoloissa.
Riidanalaisia
rajoja kartoitettaessa maanmittarit joutuivat vetämään metsien läpi pitkiä
suuntalinjoja rajamerkkeihin saadakseen kiistanalaisen alueen sijainnin
kartalle. Riitamaiden mittaukset lisääntyivät 1740-luvulle tultaessa.
Samalla yleistyi suuntalinjojen vetäminen metsiin. Vähitellen ryhdyttiin
tekemään myös mittaustuloksia tarkentavia sidemittauksia. Toinen karttojen
tarkkuutta parantanut tekijä oli, että talojen uudet pelto- ja
niittyraivaukset sijaitsivat yhä kauempana kylistä ja taloista. Koska
kaukanakin sijaitsevat tilukset ja metsämaat piti kartoittaa, metsien läpi
vedetyt suuntalinjat yleistyivät. Näin tapahtui myös tehtäessä tavallisia
geometrisiin mittauksiin perustuvia tilus- ym. karttoja. Kun nämä kartat
olivat pohjana pitäjänkartoille, metsien kartoitus ja maantieteellinen
kartoitustyö yleensä kävivät yhä tarkemmiksi siitäkin huolimatta, että
maanmittauksen perustana ei vielä käytetty 20.4.1725 annetun ohjeen mukaisia
määrättyjä kiintopisteitä.
Osassa
pitäjänkartoista metsämaat esitettiin samaan tapaan kuin myöhemmissä
isojakokartoissa. Kun komissionimaanmittari Olof Borgström laati Saarijärven
pitäjän kartan vuosina 1752—1754 ja 1758, hän ensinnäkin jaotteli
erilaisten maiden kelpoisuuden tai kelvottomuuden kaskeksi ja niityksi.
Borgström eritteli myös korvet, kanerva- ja hiekkakankaat, nevat, kasket ja
niityt. Metsistä hän kirjasi tarkasti ylös eri puulajit. Sama tarkkuus
ulottui myös maaperän laadun analyysiin: maiden kivisyys, hiekkaisuus,
tasaisuus, kovuus, metsäisyys, laajuus, ylänteisyys ja alanteisuus
kirjoitettiin tunnontarkasti karttalehdelle. Saarijärven pitäjänkartta
muistuttaa tyypillistä isojakokarttaa. Se onkin yksi niistä pitäjänkartoista,
joista voitaisiin laskea, mikä osuus metsäalueiden koko pinta-alasta oli eri
vaiheissa olevaa kaskea.
Esimerkkinä
tarkoista pitäjänkartoista voi mainita myös Kokkolan pitäjänkartat, joita
löytyy kahden eri maanmittarin laatimina ja vielä samalta vuodelta 1763.
Toisen laati komissionimaanmittari E. P. Florin mittakaavassa 1:80 000 ja
toisen ylimääräinen maanmittari Jonas Cajanus mittakaavassa 1:20 000.
Molemmissa kartoissa erilaiset maa-alueet rajattiin suunnilleen samalla
tavalla. Merkintätavassa on jonkin verran eroavaisuutta: Cajanus kirjoitti
maiden tyypit ja paikannimet suoraan karttaan, mutta Florin teki erillisen
selityksen. Florinin selityksessä kaupunki ja kylät merkittiin numeroilla,
kirkot kirjaimilla ja olosuhteiltaan samankaltaiset maa-alueet samoilla
kirjaimilla. Myös järvet ja lammet esitettiin kirjaimilla.
Maantieteellinen
mittaaminen säilytti asemansa vielä vuosien 1755—1756 valtiopäivillä.
Vuosien 1765—1766 valtiopäivillä käsitykset olivat jo muuttuneet.
Maantieteelliset mittaukset päätettiin tuolloin kokonaan lakkauttaa;
geometriset mittaukset tulivat käytännöksi. Komissionimaanmittareita määrättiin
kiireellisesti käynnissä olevan isonjaon mittaustöihin muun muassa
Pohjanmaalle. Isojako veikin pitkiksi ajoiksi maanmittareiden koko työpanoksen.
Mikäli heitä otettiin tilapäisesti esimerkiksi pitäjän mittaamiseen ja
kartan laatimiseen, ensisijaiset mittaustyöt jäivät kesken. Maantieteellisiäkin
karttoja laadittiin 1700-luvun lopulla mutta yleensä vain sivutöinä
erikoistarpeisiin.
Kun
Eric af Wetterstedt nimitettiin maanmittauslaitoksen ylitirehtööriksi vuonna
1771, pitäjänkarttojen laatiminen käynnistyi vielä vähäksi aikaa. Nyt
laadittiin pienoiskarttoja käyttäen pohjamateriaalina geometrisiin
mittauksiin perustuvia karttoja. Näitä pienoiskarttoja oli tarkoitus käyttää
pitäjän-, kihlakunnan- ja maaherrakunnankarttoina. Hitaan ja vaivalloisen työn
tuloksena syntyi muutamia pitäjänkarttoja (1:80 000) ja kihlakunnankarttoja
(1:320 000), joista edelleen työstettiin maaherrakunnankarttoja. Pienennyksen
vuoksi kartoista jouduttiin jättämään pois tiluskuvioita ja pelkistämään
teiden kulkua. Tämä maanmittauskonttorin karttatyö jouduttiin keskeyttämään
taloudellisista syistä vuonna 1796.
Päämaanmittauskonttori
käynnisti 1800-luvun alkupuolella pitäjänkarttojen laatimisen uudelleen.
Niitä tehtiin kaikkiaan 11 pitäjästä (1:20 000) isojakokartoista pienentämällä.
Vuonna 1841 esitettiin uusi suunnitelma pitäjänkarttojen teosta. Niitä oli
tehtävä pienentämällä geometrisia karttoja mittakaavaan 1:20 000. Mikäli
niitä ei joltakin alueelta ollut, oli ryhdyttävä geometrisiin mittauksiin.
Jos resurssit eivät kuitenkaan riittäneet, kartat tuli laatia
maantieteellisten mittausten pohjalta. Karttoja yhdistettäessä oli selvitettävä
ja oikaistava mahdolliset virheellisyydet. Karttojen laatiminen alkoi välittömästi
vuonna 1841. Vuoteen 1870 mennessä oli tehty pitäjänkartat (1:20 000) Hämeen,
Kuopion, Mikkelin, Oulun, Turun ja Porin, Uudenmaan, Vaasan ja Viipurin lääneistä.
Kihlakunnankartat (1:100 000) pienennettiin edelleen pantografilla; niitä
tehtiin samoista lääneistä vuosina 1841—1866.
Topografiset
kartat
Kuningas
Kustaa III määräsi vuonna 1772 kenraali Stackelbergin laatimaan ohjelman
maanpuolustuksen ajanmukaistamiseksi. Tämä edellytti myös rekognosointia ja
kartoitusta. Tarkoitusta varten perustettiin suomalainen rekognosointiprikaati,
joka laati karttoja vuosina 1776—1794. Prikaati jaettiin aluksi kahteen
osastoon. Eteläistä osastoa johtivat eversti F. J. Nordencreutz ja majuri K.
N. af Klercker ja pohjoista osastoa eversti G. M. Sprengtporten. Mittaosastot
yhdistettiin vuonna 1781, ja vuonna 1805 rekognosointiprikaati hajotettiin.
Karttoja ehdittiin laatia vain eteläisestä Suomesta.
Rekognosointikartat
mitattiin ja laadittiin niin, että sotilasjohto saattoi suunnitella niiden
avulla hyökkäys- ja puolustustoimet maastoa näkemättä.
Rekognosointikartoissa on suhteellisen niukasti paikannimiä vesistöjä ja
asutusta lukuun ottamatta. Metsämaaston osalta on merkitty lähinnä suot ja
metsäiset alueet sekä korkeammat maastokohdat.
Haapaniemen
sotakouluun perustettiin vuonna 1812 sotilaallinen mittauskunta, jonka tehtäväksi
tuli muun muassa laatia karttoja (1:10 000), kantakarttoja (1:20 000) sekä
pienoiskokokarttoja sotilaallisiin tarkoituksiin. Kenttämittauskunta
kuitenkin hajosi Haapaniemen sotakoulun palon sekä koulun vuonna 1819
tapahtuneen Haminaan siirron vuoksi. Sotilaallisen mittauskunnan kartat
muistuttavat rekognosointiprikaatin 1700-luvulla tekemiä karttoja. Tiestö on
merkitty hyvin, mutta paikannimiä on niukasti.
Venäläiset olivat laatineet karttoja sotilaallisiin tarkoituksiin jo 1700-luvulla. Eversti Steinheilin johdolla majoitusmestariosaston upseerit kartoittivat Vanhan Suomen vuosina 1798—1804. Kartat laadittiin mittakaavaan 1:42 000. Pohjana olivat revisionimittauskartat vuosilta 1766—1802. Muitakin Suomen alueita kartoitettiin varsinkin vuodesta 1813 lähtien. Tuloksena oli niin sanottuja kenttäbrouilloneita sisältävä kartasto mittakaavassa 1:21 000. Kenttäbrouillonien topografia on parantunut ja nimistöäkin on jo runsaasti.
Muut
metsämaita esittävät kartat
Rajojen
ja riitamaiden mittausten tuloksena syntyneisiin rajakarttoihin on saatettu
merkitä isohko metsäalue, mikäli riidanalaisten rajalinjojen ero oli
huomattava. Rajakarttoja oli tehty jo 1500-luvulla, mutta vasta 1740-luvulla
niitä alettiin laatia enemmän. Maanmittareille 20.4.1725 annetun ohjeen 9.
§:ssä annettiin määräyksiä kylien tai talojen piirirajojen mittaamisesta
ja kartalle merkitsemisestä. Maanmittarin tuli laatia riidanalaisesta
alueesta kartta ja merkitä siihen rajalinjat ja -pyykit. Rajan mittauksesta
piti tehdä myös pöytäkirja. Lopullista rajalinjan kulkua ei merkitty
karttoihin. Mahdolliset rajariidat käsiteltiin kihlakunnanoikeuksissa.
Tavallisiin
rajakarttoihin (riitamaakarttoihin) merkittiin kiistanalaisen alueen rajojen
kulku rajapaikkoineen maastossa. Rajakartan nimellä kulkevia karttoja
saatettiin laatia myös kylän tai talon metsistä. Kartassa ei tällöin ole
mitään, mikä viittaisi rajariitoihin.
Kaupunkisuunnitelmat
asemakaavoineen – niin toteutuneet kuin toteutumattomatkin – voivat sisältää
tarkkoja tietoja alueen maastosta, tosin vain pienehköltä alueelta. Etenkin
kuningas Kustaa III:n aikana laadittiin useita kaupunkisuunnitelmia. Nils
Westermark mittasi esimerkiksi Hollolan pitäjän Anianpellon kylän
kauppapaikan perustamista varten vuonna 1775. Suunnitelmaan liitettiin paitsi
tarkka kartta alueesta myös monipuolinen karttaselitys.
Vanhan
Suomen maanmittaukset olivat vuosina 1721—1766 lähes olemattomat muutamia
tilusjakoja ja rajamittauksia lukuun ottamatta. Karttojen laatiminen lisääntyi
huomattavasti revisionikomission aloitettua geometrisiin mittauksiin
perustuneen työnsä vuonna 1766. Revisionimaanmittarit suorittivat jo
1700-luvulla myös metsänarviointeja ja -katselmuksia esimerkiksi
lahjoitusmailla. Lisäksi tehtiin metsätaloudellisia mittauksia myös
kruunulle. Suomen sodan jälkeen edellä mainitut tehtävät siirtyivät metsänhoitovirkakunnalle.
Talojen ja kylien metsistä tehtiin karttoja metsäselityksineen. Karttojen
pohjina käytettiin revisionimittauksia, mikäli sellaisia oli jo käytettävissä.
Rannikkopitäjät muodostivat oman erityisalueensa: niissä suoritettiin metsäkatselmuksia
myös ”laivaston etua silmälläpitäen”.
Isojakokartoista
metsähallituksen karttoihin
Varsinainen
isojakoasetus annettiin vuonna 1757. Sitä täydennettiin vuonna 1775
annetulla asetuksella ja edelleen vuonna 1777 annetulla selityksellä.
Isojakomittausta ohjasi ensin maanmittareille 20.4.1725 annettu ohje,
sittemmin 20.11.1766 annettu uudistettu asetus. Seuraava asetus vuodelta 1783
oli voimassa aina vuoden 1825 asetukseen saakka. Isoajakoa aloitettaessa
suoritettiin ensin rajankäynti ja merkittiin rajat pyykein. Jos aikaisemmin
tehtyjä verollepanokarttoja oli käytettävissä, niitä täydennettiin
peltojen, niittyjen ja metsien osalta erikseen. Mikäli vanhoja karttoja ei
ollut, niin ensin mitattiin pellot ja niityt. Metsät mitattiin erikseen vasta
myöhemmin. Mittausten valmistuttua isojako pyrittiin toteuttamaan välittömästi
samassa järjestyksessä. Tämä onnistui käytännössä vain harvoin. Jos
isojako viivästyi huomattavasti, kartat vanhenivat, koska maanraivaus ehti
tuottaa uusia tiluksia ja ne piti mitata jälleen ennen varsinaista jakoa.
Vuonna 1807 ongelmaa yritettiin ratkaista kieltämällä vanhojen peltojen ja
niittyjen, ulkopeltojen ja -niittyjen sekä koti- ja ulkometsien jakaminen
erikseen ja eri aikoina.
Vuoden
1766 asetuksen mukaan karttakuviot tuli merkitä karttoihin kirjaimin tai
numeroin, ja niiden merkitys oli laitettava karttaselitykseen. 1700-luvun
lopulla jokaisella erikseen merkityllä tiluskuviolla oli jo yleisesti oma järjestysnumeronsa.
Isojakokartat tarkentuivat Ruotsin vallan ajan loppua kohden niin kokonaisuuden
kuin yksityiskohtienkin osalta. Kehityksen huomaa esimerkiksi verrattaessa
1760-luvun karttoja 1800-luvun alkupuolen karttoihin.
Vuonna
1775 annettu Suomea koskeva isojakoasetus ja sen selitys vuodelta 1777 käynnistivät
liikamaiden erottamisen takamaista kruunulle ja johtivat jatkossa kruunun
suorittamaan uudisasutukseen. Kruunulle erotettu maa muodostui metsien ja soiden
lisäksi joskus myös raivioista ja torpista. Kruunun liikamaat löytyvät sekä
isojakokarttojen konsepteista maanmittaustoimistoista että niiden uudistuksista
(renovoiduista kartoista) Kansallisarkistosta.
Vanhan
Suomen revisionikartat muistuttavat muun Suomen isojakokarttoja. Keisarillinen
ukaasi 1.8.1765 oli määrännyt toimeenpantavaksi revisionin, joka perustui
geometriseen mittaukseen. Revisionikomission työ alkoi vuonna 1766 keskeytyäkseen
vuonna 1788. Työ jatkui uudelleen vuonna 1792 ja päättyi revisionikomission
hajottamiseen 19.5.1802. Maanmittarit suorittivat sen jälkeen isojako-, täydennys-
ja uudistusmittauksia eri pitäjissä. Suurin osa revisionikomission työn
tuloksena syntyneistä revisionikartoista on ruotsinkielisiä. Kartat on
laadittu mittakaavaan 1:4000 tai 1:8000. Niihin on sisällytetty myös metsäalueet.
Kruunun
liikamaista laadittiin 1700—1800-lukujen taitteessa karttoja myös pitäjittäin.
Näitä eri tarkoituksiin laadittuja karttoja löytyy Riksarkivetin kokoelmista
Tukholmasta. Esimerkkinä voi mainita maanmittari Johan Tillbergin vuonna 1806
laatiman kartan, johon on merkitty kruunun almenningit Ikaalisten ja Ruoveden
pitäjissä. Tillberg on merkinnyt karttalehdelle nämä rajatut alueet eri
kirjaimin ja nimennyt ne karttaselitykseen.
Vuonna 1851 Suomeen perustettiin väliaikainen metsänhoitolaitos (myöhempi metsähallitus). Samana vuonna annettiin uusi metsäasetus. Sen keskeisin asiasisältö oli kruununmetsien suojeleminen. Ensimmäiset kruununpuistot perustettiin jo vuonna 1852. Käytännössä asetus merkitsi sitä, että kruunun metsien käyttöä uudisasutukseen rajoitettiin. Isojakokarttojen kruunun liikamaita koskevista osista tehtiin lukuisia kopioita 1800—1900-luvulla ja ne löytyvät Kansallisarkistosta metsähallituksen karttakokoelmasta. Kruununmaista ryhdyttiin laatimaan karttoja metsänhoitoalueittain.
Metsien
tutkiminen karttojen avulla
Vanhimmasta
säilyneestä kartta-aineistosta isojakokartat ja 1800-luvun pitäjänkartat
mahdollistavat metsänkäytön tutkimuksen koko maassa. Isojakokarttojen
ongelmana on tosin se, että ne laadittiin eri alueilta eri aikoina. Laajempia
metsäalueita tutkittaessa hyvinä yleissilmäyskarttoina voi pitää 1700-luvun
pitäjänkarttoja, joita ei ole kuitenkaan koko Suomesta. Pitäjänkarttoja on
toisaalta monista pitäjistä, joiden alueelta ei ole säilynyt muita metsämaita
esittäviä – maantieteellisiä tai geometrisia – karttoja ennen isoajakoa.
Etelä-Suomesta löytyy 1680- ja 1710-luvuilta tutkimuksellisesti
mielenkiintoisia karttoja, joissa myös karttaselitykset sisältävät
monipuolisia ja usein erikoisiakin tietoja. Karttatutkimuksessa karttaselitys on
yhtä tärkeä kuin varsinainen karttapiirros.
Maanmittareille
annetut asetukset ohjasivat pääsääntöisesti sitä, mitä oli mitattava ja
merkittävä karttoihin. Jo 1600-luvulla karttojen metsiä esittäviin alueisiin
ilmestyi soita, kallioita ja mainintoja eri puulajeista. Soita ja suoalueita
kartoitettiin myös mahdollista käyttöä (heinänsaanti tai raivaaminen
niityiksi) varten. Jokapäiväisessä elämässä käytettyjen tarvepuiden
saatavuus mainittiin jo ensimmäisten geometristen karttojen selityksissä. Vähitellen
merkittiin muistiin myös puuston ikä ja erilaisia maaperätyyppejä. Maaperä
oli tunnettava mahdollista kasken, niityn tai pellon raivaamista varten. Kasket
ja niityt ovat jatkuvasti esillä käsiteltävän aikakauden kaikissa metsiä
esittävissä kartoissa. Ajan mittaan metsäalueita esittäviin karttoihin alkaa
ilmestyä yhä enemmän myös paikannimiä.
1680-luvulta
isojakoon asti metsiä esittäviä karttoja on runsaasti entisten Turun ja
Porin, Uudenmaan, Hämeen ja Viipurin läänien alueilta. Muun Suomen metsät löytyvät
lähinnä vasta isojakokartoista. Etelä-Suomen asutusalueiden metsissä on
havaittavissa ahtautta jo 1600-luvulla, mutta pohjoisemmaksi mentäessä metsiä
näyttää riittäneen lähes rajattomasti.
Tämän
tutkielman liitteenä olevat 24 karttaa niistä laadittuine selostuksineen
muodostavat ajallisesti ja alueellisesti kattavan otoksen metsistä ja metsänkäytön
kuvauksista kartoilla. Tavoitteena on ollut havainnollistaa ja luoda malleja
siitä, miten Suomen metsien tilaa ja käyttöä voi tutkia pitkällä aikavälillä
karttojen avulla. Useimmissa kartoissa metsät ovat vain sivuroolissa, mutta
niukoistakin tiedoista voi rakennella palapeliä, joka täyttyy sitä enemmän,
mitä lähemmäs nykyaikaa edetään ja mitä useammanlaisia karttoja käytetään.
Toisaalta kartat ja niitä koskevat tekstit toimivat pikakurssina
maanmittauksen, kartoituksen ja maankäytön historiaan Suomessa. Kartat
kertovat ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta. Ne ovat keskeinen lähdesarja
tutkittaessa kulttuurimaiseman eli ihmisen muokkaaman maiseman muutoksia pitkällä
aikavälillä.
Metsien
tutkimusta karttojen avulla voidaan viedä edelleen eteenpäin siirtämällä
karttojen sisältämä informaatio digitaalipohjaiseen peruskarttaan.
Paikkatieto on tiettyyn koordinaatistoon kiinnitettyä tietoa esimerkiksi vesistöistä,
maaperästä, maastonmuodoista, asutuksesta, viljelyksistä, teistä, rajoista,
paikannimistä jne. Paikkatietojärjestelmän avulla menneisyyden informaatiota
voidaan siirtää nykykartoille ja nykyistä informaatiota menneisyyden
kartoille. Järjestelmään voidaan liittää myös tarkasti paikallistettavissa
olevia tietoja vanhoista asiakirjoista. Näin voidaan luoda entistä tarkempia
visuaalisia kuvia paikallisesta fyysisestä miljööstä eri aikatasoilla,
selittää nykyisyyttä menneisyydellä ja ymmärtää menneisyyttä
nykyinformaation avulla.
Lähdekirjallisuus
Artikkeli
perustuu Heikki Hämäläisen ja Heikki Roiko-Jokelan kirjoitukseen ”Kartat
metsien käytön lähteenä 1630—1850” teoksessa ”Metsien pääomat. Metsä
taloudellisena, poliittisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta
EU-aikaan”. Toimittanut Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylä 2005. Aiemmin
julkaistuun artikkeliin on tehty tiivistyksiä, lisäyksiä ja täsmennyksiä
eli se on päivitetty. Artikkeleissa on käytetty seuraavia lähdeteoksia:
Alanen,
Timo B
Kepsu, Saulo, Kuninkaan kartasto Suomesta 1776—1805. SKS:n toimituksia
505. Tampere 1989.
Ekstrand,
Viktor, Svenska Landtmätare 1628—1900. Biografisk förteckning. Uppsala 1903.
Gustafsson,
Alfred A., Maanmittarikunta ja mittaustyöt Ruotsinvallan aikana. Suomen
maanmittauksen historia I. Ruotsinvallan aika. Porvoo 1933.
Gustafsson,
Alfred A., Mittaus- ja kartastotyöt vuoden 1809 jälkeen. Suomen maanmittauksen
historia II. Porvoo 1933.
Jaakko
Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan v. 1555—1556.
Todistuskappaleita Suomen historiaan 5. Helsinki 1894.
Jutikkala,
Eino, Suomen talonpojan historia. 2. painos. SKS:n toimituksia 257. Helsinki
1958.
Melander,
K. R., Vanhimmat maanjaot. Suomen maanmittauksen historia I. Ruotsinvallan aika.
Porvoo 1933.
Nohrström,
Walter, Isojaot Suomessa Venäjänvallan aikana. Suomen maanmittauksen historia
II. Venäjänvallan ja itsenäisyyden aika. Porvoo
1933.
Paulaharju,
Jyri, Sotilaskartat. Kartta historian lähteenä. Toimittanut Heikki Rantatupa.
Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 55. Jyväskylä 2000.
Rantatupa,
Heikki, 1700-luvun pitäjänkartat. Toivon historia. Toivo Nygårdille omistettu
juhlakirja. Jyväskylä 2003.
Rantatupa,
Heikki, Maakirjakartat. Kartta historian lähteenä. Toimittanut Heikki
Rantatupa. Jyväskylän ylioppilaskunnan julkaisusarja 55. Jyväskylä 2000.
Rauhala,
K. W., Maanmittauslaitoksen järjestely ja maanmittaushallinto Venäjänvallan
aikana. Suomen maanmittauksen historia II. Venäjänvallan ja itsenäisyyden
aika. Porvoo 1933.
Saarenheimo,
Juhani, Isojaot ja Isojaonjärjestelyt. Maanmittaus Suomessa 1633—1983.
Helsinki 1983.
Samlingar
i Landtmäteri. Första samlingen. Instruktioner och Bref 1628—1699. Stockholm
1901.
Seppänen,
Erkki, Halikon 1600-luvun kyläkartat. Valtakunnan maanmittausohjesääntöjen
soveltaminen käytännössä. Suomen historian pro gradu-tutkielma. Jyväskylän
yliopisto. Historian ja etnologian laitos. 2002.
Strang,
Jan, Suomen kartastot. Kartta historian lähteenä. Toimittanut Heikki
Rantatupa. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 55. Jyväskylä
2000.
Strang, Jan, Tuhannen kyynärän kartta. Viisari n:o 2/2003.