Heikki Roiko-Jokela & Heikki Hämäläinen

METSÄT KARTOISSA 1630—1850

Maanmittauksen ylihallituksen yli-inspehtori C. W. Gylden julkaisi vuonna 1850 maanmittareiden keräämiin tietoihin perustuneen kartan Suomen metsien tilasta. Se tuo esiin, kuinka erilaiset metsänkäyttömuodot vaikuttivat metsien tilaan. Aikoinaan se tarjosi kokonaiskuvan Suomen metsien tilasta metsäpolitiikan päättäjille. Tämän päivän tutkijoille kartta antaa puolestaan monipuolista tietoa muun muassa metsien nykytilaan johtaneesta paikallistason kehityksestä. Historiantutkijoille se on arvokas lähde yhdistettynä varhaisempiin ja myöhäisempiin metsien tilaa koskeviin tietoihin. Kuitenkin jo ennen Gyldenin karttaa oli Suomen metsistä laadittu karttoja – erityisesti oli tehty pitäjänkarttoja, joihin sisällytettiin monipuolisia karttaselityksiä ja kuvauksia. Tutkimuksen ”Varhaismodernin ajan metsäkartat ihmisen ja metsän vuorovaikutuksen peilinä” tavoitteena on selvittää, mitä 1630—1850-lukujen kartat kertovat ihmisen ja metsän välisestä suhteesta ja mikä karttakuvan perusteella on ollut metsien merkitys ihmiselle niin mentaalisella kuin aineellisellakin tasolla.

 

Metsien kartoitus ennen vuotta 1688

Vanhimmat säilyneet kartat Suomesta ovat peräisin 1500-luvulta. Ne liittyvät lähinnä riidanalaisiin rajoihin. Kartat ovat melko yleisluontoisia, sillä esimerkiksi rajapaikat ja vesistöt esitetään vain suuntaa antavasti. Esimerkkeinä voidaan mainita Jaakko Teitin maantarkastuksiin liittyvät kartat 1550-luvulta sekä Hauhon pitäjään kuuluneen Naarajärven erämaan kartta vuodelta 1588. Tilusten osalta maanmittausta on tehty jo ennen 1630-lukua. Esimerkiksi kuningas Kaarle IX määräsi vuonna 1608 uuden maanmittauksen pantavaksi toimeen Pohjanmaalla koko valtakuntaa koskevan uuden verollepanon yhteydessä täydentämään vuosien 1606—1607 maanmittausta. Pohjanmaan tilit vuodelle 1609 laadittiinkin toimitetun verollepanon ja maanmittauksen mukaan. Tästä maanmittauksesta ei ole säilynyt minkäänlaisia karttoja.

Varsinaisena maanmittaustoiminnan alkuna Suomessa voidaan pitää vuotta 1633, jolloin maanmittareille annettiin ensimmäiset valtakirjat. Niiden ohessa maanmittareille annettiin ohjeita, joiden mukaan he alkoivat laatia karttoja tiluksista geometrisiin mittauksiin perustuen. Karttoja oli tarkoitus käyttää verotukseen. Samoihin aikoihin käynnistyi myös maantieteellisten yleis- ja erikoiskarttojen laatiminen. Kamarikollegion 19.6.1633 maanmittareille antamissa valtakirjoissa määrättiin, että heidän tuli mitata maat (pellot ja niityt) sekä ulkoalueet tai -niityt. Myös metsät ja kalavedet tuli merkitä karttoihin. Määräykset toistettiin kamarikollegion maanmittareille 2.4.1634 antamassa ohjeessa. Nyt maanmittareiden tuli ”ottaa huomioon” myös kasket, tarvemetsät, kalavedet ja ”muut sellaiset”. Peltojen ja niittyjen luona sijainneet rajamerkit piti merkitä muistiin. Sen sijaan ”metsärajojen kanssa he eivät saa olla tekemisissä”, koska riidanalaisten rajojen käynti kuului kihlakunnanoikeuksille. Asiaan saatiin sittemmin tarkennus: 30.4.1635 annetun kuninkaallisen ohjeen 5. §:n mukaan maanmittareiden tuli kuitenkin merkitä ja osoittaa löytämänsä selvät ja riidattomat rajat.

Ilmeisesti alkuperäinen tavoite oli ollut mitata myös metsämaat. Metsien mittausta ei kuitenkaan käytännössä juuri tehty ennen vuonna 1688 annettua ohjetta. Kun eräs maanmittari tiedusteli vuonna 1634 metsämaiden mittauksesta, kamarikollegio vastasi hänelle, että kunkin talon pellot, niityt ja takamaat on merkittävä kartalle ja ”kylän tai talon metsä ja takamaa kalastuksineen, järvineen ja virtoineen, muine etuineen ja hyödyllisyyksineen on myös kartalle merkittävä erikoisella värillä”. Määräyksen taustalla oli tavoite kerätä tietoja tiluksista ja mitata niitä verotusta varten. Kamarikollegion 19.5.1636 laatiman memoriaalin mukaan maanmittareiden oli merkittävä karttoihin vesistöjen nimet ja metsien ja soiden käyttökelpoisuus. Sama memoriaali antoi ensimmäisen kerran ohjeet myös kartoissa käytettävistä väreistä.

Geometriseen mittaukseen perustuneet – 1630—1650-luvuilla laaditut – kartat sidottiin erityisiksi karttakirjoiksi. Näitä kutsutaan geometrisiksi maakirjoiksi, maakirjakartoiksi ja taloudellisiksi kartoiksi. Kartat laadittiin kylittäin. Kylien tai talojen metsiä ei karttoihin yleensä merkitty joitakin metsä- tai ulkoniittyjä lukuun ottamatta. Sen sijaan niistä laadittiin usein lyhyt kuvaus kartan selitysosan loppuun. Karttoihin merkityt metsäniityt on laadittu oikeaan mittakaavaan, mutta niiden sijainti kylään tai taloon nähden on jäänyt selvittämättä. Selitysosassa metsistä mainittiin yleensä vain kaski-, hirsi- ja tarvemetsät. Selitysosan teksti saattoi olla esimerkiksi ”kohtalainen kaskimetsä ja ei erityistä takamaata”.

Metsien puuttuminen kartoista selittyy muun muassa sillä, että maanmittareilla ei yksinkertaisesti ollut aina resursseja kartoittaa niitä. Esimerkiksi maanmittari Lars Schroderus mittasi ja laski ”Kuninkaallisen Majesteetin ohjeen mukaan” Tammelan pitäjän alueita vuosina 1648—1649. Kaukana kylistä sijainneet metsäniityt hän jätti vaille huomiota, koska niitä ”ei voi mitata kojeilla ilman suurta vaivannäköä ja ajanhukkaa”. Ratkaisu perustui tuolloisen kartoitusmenetelmän vaatimuksiin: metsäniittyjen saamiseksi kartalle oikeaan paikkaan suhteessa kylään metsään olisi pitänyt hakata pitkiä suuntalinjoja, mikä olisi vaatinut suhteettomasti työtä ja aikaa. Kun jo metsäniittyjen sijoittaminen kartalle oli näin vaikeaa, maanmittareiden heikot mahdollisuudet muun metsän kartoitukseen ovat ymmärrettävissä.

Maanmittareiden vaikeudet eivät saavuttaneet ymmärrystä valtionhallinnossa. Kamarikollegio antoi 20.4.1643 lisäohjeen, jonka 8. § määräsi metsät, raivaamiskelpoiset suot sekä rämeet, vuoret ja ”muut sellaiset” mitattaviksi ja niiden oikeat nimet kirjattaviksi. Saman lisäohjeen 5. § määräsi tarvemetsät lueteltaviksi yksitellen. Maanmittarin tuli ”ahkerasti hakea ja etsiskellä” hirsimetsiä, viidakoita, tuohimetsiä, pähkinäpensasta kasvavia metsikköjä, tammimetsiä, pyökkimetsiä (ei Suomessa) ja mastopuumetsiä.

Tuolloisista, 1600-luvulla suoritetuista metsämittauksista on mainittava Erik Aspegrenin vuonna 1665 laatima ”geometrinen kirja” (Geometrisch Book) Uudenkirkon pitäjässä sijainneista kruunun ja Bo Rosenstiernan metsäsaroista. Karttakirjaan on sisällytetty tyypilliset geometriset kartat. Näiden jälkeen on merkitty kylittäin laaditut luettelot metsäsaroista. Lähellä kyliä sijainneet metsäsarat on merkitty karttoihin kirjaimin, mutta kauempana olleet löytyvät vain nimettyinä luettelosta. Metsäsarkojen pituudet ja leveydet on kirjattu luetteloihin kyynärinä. Mittaus oli suoritettu mittaköydellä (snöre). Metsäsarkojen nimet päättyvät useimmiten sanaan maa tai sarka (esimerkiksi Pahaåiamaa, Kortelachtesarcka). Niityt ja eri viljelyvaiheessa olevat kasket on mainittu erikseen. 

 

Kamarikollegion ohje 1688 ja sen vaikutukset  

Valtionhallinto osoitti yhä kasvavaa kiinnostusta maan metsävaroja kohtaan. Kamarikollegiolta saatiin 19.5.1688 jälleen uusi ohje maanmittareille. Sen 5. §:n mukaan metsät tuli mitata talon ulkotilusten mittauksen yhteydessä "samalla tavalla". Määräys johti myös toimenpiteisiin: metsämaat ja kylien piirirajat ilmestyivät karttalehdille. Ohje tarkensi myös metsien tyypittelyä. Vuoden 1643 lisäohjeessa mainittujen metsätyyppien lisäksi tuli luetella niini- ja sysimetsät, vesakot sekä aidaksien ja polttopuiden hankintaan sopivat tarvemetsät. Maanmittarin piti merkitä myös hiekkamaat, kanervikot, laidunmaat sekä paikat, joissa oli pellon tai niityn raivaukseen sopivaa maaperää. Ohjeen 6. §:n mukaan karttoihin oli merkittävä nyt ensi kerran myös sahamyllyt sekä sysien- ja tervanpoltto. Ohjeen 8. § määräsi karttoihin merkittäviksi lisäksi kylien ja talojen rajat sekä rajamerkit. Metsien mittaukseen liittyvien teknisten ongelmien (suuntalinjojen avaaminen) ratkaisemiseksi talonpojat velvoitettiin ohjeen 5. ':ssä avustamaan maanmittaria. Heidän piti tarpeen mukaan raivata metsää ja porrastaa soita. Maanmittarin tuli määritellä myös kaikkien metsien, rämeiden, soiden jne. sijainti ja merkitä ne karttaan oikeille paikoilleen. Rajoiltaan epämääräisten tiluskuvioiden reunoja ryhdyttiin merkitsemään karttoihin pisteviivalla.

Tiluskarttoja, jotka esittävät metsät kylän- tai talonrajoihin asti ja perustuvat geometrisiin mittauksiin, kutsutaan myös taloudellisiksi kartoiksi. Niitä laadittiin vuodesta 1688 alkaen isoonvihaan asti kaikkialta muualta paitsi Savosta, Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta. Keski-Suomesta on säilynyt tosin vain muutama kartta, ja Pohjanmaan ja Lapin karttoihin merkittiin vain talojen lähitilukset ilman metsiä. Samaan aikaan käynnistettiin maanmittaustirehtööri Carl Gripenhielmin aloitteesta verollepanomittaukset. 1680-luvun reduktiot johtivat talon- ja tilusvaihtoihin kruunun ja yksityisten välillä, ja ne lisäsivät osaltaan verollepano- ja katselmusmittausten tarvetta.

Useat maanmittarit laativat nyt karttoja, joissa kylän tai talon tilukset esitettiin samalla karttalehdellä kylänrajoihin asti. Karttapiirroksen ympärille tyhjään tilaan laadittiin vielä karttaselitys. Nämä selitykset olivat usein hyvin tarkkoja. Karttaselitys saattoi jatkua kääntöpuolella, kartan reunaan liimatuilla lisälehdillä tai erillisenä asiakirjavihkona kartan liitteenä. Karttojen laatu oli yleensä hyvä. Esimerkiksi Johan Vettervikin laatima Perniön Kosken ruukin kartta vuodelta 1698 oli niin tarkka, että sen päälle piirrettiin vielä vuonna 1908 rautatiealueen laajentamiseksi pakkoluovutettu alue.

Uudellamaalla ylimääräinen maanmittari Samuel Brotherus teki 1690—1710-luvuilla kymmeniä metsäkartoiksi nimittämiään karttoja kylän tai talon peltojen ja niittyjen ulkopuolisista alueista, jotka jatkuivat kylänrajoihin asti. Tällaisia metsäkarttoja tehtiin muutamia myös Viipurin läänin Karjalasta. Metsäkartta-nimitys esiintyy myös eräässä maanmittari Henrik Otto Brinckin vuonna 1734 Laukaan pitäjästä tekemässä, talonrajat ja metsämaat esittävässä kartassa.

Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla mitattiin ja merkittiin karttoihin lähes poikkeuksetta vain pellot ja niityt – siitä riippumatta, oliko kyseessä vanha kantatalo vai verolle pantava uudistalo. Verollepanokarttoja tehtäessä oli tapana jättää metsät mittaamatta, sillä muuten verollepano olisi siirtynyt ja tilukset olisivat voineet muuttua metsien mittauksen aikana. Tämä olisi johtanut mittauksen uusimiseen. Verollepanokartoissa metsät mitattiinkin ajan säästämiseksi usein maantieteellisesti eikä geometrisesti. Haittana oli, että karttojen tarkkuus heikkeni.

Vielä 1760-luvulla verollepanokarttoja laadittiin usein mittaamatta metsiä ja ulkomaita. Pohjanmaalla komissionimaanmittari Erik Spoofin vuosina 1760—1763 mittaamissa Lapuan pitäjän harvaan asutuissa Rantatöysän (nykyisin Alavutta) ja Perätöysän (nykyään Töysää) kylissä vain vanhojen kantatalojen ja verollepantujen uudistalojen tontit, pellot ja niityt mitattiin ja piirrettiin karttalehdille. Metsiä ei kartoitettu – ainoan poikkeuksen tekivät ulkoniityt. Spoofin kartoissa ne esitettiin oikeassa mittakaavassa, mutta – kuten aiemmissa 1630—1650-luvun karttakirjoissakin – ulkoniittyjen sijainti suhteessa kylään/taloon jäi epäselväksi. Spoofin karttojen kopioita käytettiin kuitenkin perustana laadittaessa myöhempiä isojakokarttoja. Myös Satakunnan harvaan asutuilla alueilla laadittiin samaan aikaan samankaltaisia karttoja. Komissionimaanmittari Daniel Hall mittasi vuonna 1767 Ruoveden pitäjän Niemisveden kylän (nykyisin Ähtäriä) rälssitalojen pellot, niityt ja ulkoniityt. Metsät esitettiin vain hyvin kaavamaisesti karttaselityksessä, jossa Hall totesi niiden olevan ”tarpeeksi laajat”.

 

Pitäjänkartat

Suomessa laadittiin 1600-luvun puolivälistä alkaen erilaisia maantieteellisiä karttoja. Näitä olivat ensinnäkin pitäjänkartat eli niin sanotut erikoiskartat. Toisaalta laadittiin kihlakunnan- ja lääninkarttoja eli niin sanottuja yleiskarttoja. Ne ovat kuitenkin mittakaavaltaan liian suuria, jotta niitä voisi hyödyntää metsien tutkimuksessa. Sen sijaan erikoiskartoista voi löytää yksityiskohtaisia tietoja metsäalueista.

Pitäjänkarttoja laadittiin muun muassa Turun ja Porin läänistä. Maanmittari Hans Hansson laati 1650-luvulla pitäjittäin erikoiskarttoja Ylä-Satakunnan kihlakunnasta. Hämeenkyrön karttaan merkittiin suoalueita sekä metsissä kulkevat tiet. Metsistä on kartalla vain kaksi yleisluontoista mainintaa: toisessa paikassa mainittiin kasvavan honka-, mänty- ja koivumetsää ja toisessa olevan soita, vuoria, kangasta sekä mänty- ja koivumetsää. Kallioita ja puita piirrettiin karttaan symbolisin karttamerkein. Maanmittari ei ilmeisesti mitannut lainkaan tai edes havainnoinut suunnattomia metsäalueita. Mittausten sijaan hän tyytyi jopa kuulopuheisiin nojautuneisiin tietoihin.

Yleis- ja erikoiskarttojen laatiminen laantui 1650-luvun jälkeen, ja hiljaiseloa jatkui 1740-luvulle asti. Vaikka karttoja tehtiin vain harvakseltaan, kartoitustoiminta ei missään vaiheessa täysin loppunut. Tämän kauden Aharvinaisuuksista” mainittakoon Thomas Lohmin vuonna 1697 laatimat Kokkolan ja Kruunupyyn pitäjien kartat sekä Kristoffer Mörtin vuonna 1709 laatima Pedersören pitäjän kartta. Mörtin kartta seuraa vesistöjä ja asutusta. Metsäalueet ovat siinäkin lähes ”tyhjät” muutamia merkittyjä suoalueita lukuun ottamatta.

Pitäjänkarttojen laatiminen virisi uudelleen 1740-luvulla. Ylitirehtööri Jakob Faggotin mielestä kaikista maakunnista piti saada luotettavia yleiskarttoja, jotta tiedot kunkin paikkakunnan maatalousoloista ja topografiasta voitaisiin löytää tarvittaessa nopeasti karttalehdiltä. Maantieteellistä mittaustyötä pidettiin tällöin geometrista tärkeämpänä. Tavoitteeseen pääsemiseksi asetettiin useita maantieteellisiä maanmittauskomissioita: vuosien 1737—1747 komissiot, vuoden 1748 komissio sekä niin sanottu uusi komissio. Komissionimaanmittareiden työn ohjaamiseksi annettiin 27.10.1747 ohjesääntö, joka sisälsi paljon erikoisohjeita. Maanmittareiden työtehtävät määräsi maanmittauskonttori. Komissioiden laatimien karttojen avulla oli tarkoitus toteuttaa taloudellisia parannuksia. Kartat laadittiin käyttämällä pohjana kylittäin eteneviä geometrisesti mitattuja karttoja. Niistä koottiin erikoiskarttoja pitäjittäin ja niistä edelleen yleiskarttoja lääneittäin. Erikoiskarttojen mittakaavana oli niin sanottu komissiomittakaava 1:20 000, josta juontaa alkunsa nykyisten peruskarttalehtienkin mittakaava. Vanhan Suomen alueella maantieteellisten erikois- ja yleiskarttojen laatiminen oli vuonna 1766 työnsä aloittaneen revisionikomission tehtävänä. Vanhan Suomen erikoiskartat laadittiin yleensä mittakaavaan 1:20 000 tai 1:32 000.

Pitäjänkarttojen mittaus perustui 1700-luvulla jo koneelliseen mittaukseen. Metsiin raivattiin ajalla ja vaivalla pitkiä suunta- eli mittalinjoja. Ne auttoivat entistä luotettavampien karttojen laatimista. Karttojen teknisen tarkkuuden parantumisella oli hintansa: maanmittareiden työn valitettiin muuttuneen entistä raskaammaksi ja epäterveellisemmäksi. Näin kävi etenkin sen jälkeen, kun vesistöjä ryhdyttiin mittaamaan myös talvisin järven jäältä. Maanmittaustyön vaivalloisuutta korostettiin myös vuonna 1816, jolloin varsinkin metsien ja erämaiden mittauksista nousi valituksia. Mittausten sanottiin vaativan jatkuvaa kävelemistä maastossa ja usein yöpymistä taivasalla vaihtelevissa sääoloissa.

Riidanalaisia rajoja kartoitettaessa maanmittarit joutuivat vetämään metsien läpi pitkiä suuntalinjoja rajamerkkeihin saadakseen kiistanalaisen alueen sijainnin kartalle. Riitamaiden mittaukset lisääntyivät 1740-luvulle tultaessa. Samalla yleistyi suuntalinjojen vetäminen metsiin. Vähitellen ryhdyttiin tekemään myös mittaustuloksia tarkentavia sidemittauksia. Toinen karttojen tarkkuutta parantanut tekijä oli, että talojen uudet pelto- ja niittyraivaukset sijaitsivat yhä kauempana kylistä ja taloista. Koska kaukanakin sijaitsevat tilukset ja metsämaat piti kartoittaa, metsien läpi vedetyt suuntalinjat yleistyivät. Näin tapahtui myös tehtäessä tavallisia geometrisiin mittauksiin perustuvia tilus- ym. karttoja. Kun nämä kartat olivat pohjana pitäjänkartoille, metsien kartoitus ja maantieteellinen kartoitustyö yleensä kävivät yhä tarkemmiksi siitäkin huolimatta, että maanmittauksen perustana ei vielä käytetty 20.4.1725 annetun ohjeen mukaisia määrättyjä kiintopisteitä.

Osassa pitäjänkartoista metsämaat esitettiin samaan tapaan kuin myöhemmissä isojakokartoissa. Kun komissionimaanmittari Olof Borgström laati Saarijärven pitäjän kartan vuosina 1752—1754 ja 1758, hän ensinnäkin jaotteli erilaisten maiden kelpoisuuden tai kelvottomuuden kaskeksi ja niityksi. Borgström eritteli myös korvet, kanerva- ja hiekkakankaat, nevat, kasket ja niityt. Metsistä hän kirjasi tarkasti ylös eri puulajit. Sama tarkkuus ulottui myös maaperän laadun analyysiin: maiden kivisyys, hiekkaisuus, tasaisuus, kovuus, metsäisyys, laajuus, ylänteisyys ja alanteisuus kirjoitettiin tunnontarkasti karttalehdelle. Saarijärven pitäjänkartta muistuttaa tyypillistä isojakokarttaa. Se onkin yksi niistä pitäjänkartoista, joista voitaisiin laskea, mikä osuus metsäalueiden koko pinta-alasta oli eri vaiheissa olevaa kaskea.

Esimerkkinä tarkoista pitäjänkartoista voi mainita myös Kokkolan pitäjänkartat, joita löytyy kahden eri maanmittarin laatimina ja vielä samalta vuodelta 1763. Toisen laati komissionimaanmittari E. P. Florin mittakaavassa 1:80 000 ja toisen ylimääräinen maanmittari Jonas Cajanus mittakaavassa 1:20 000. Molemmissa kartoissa erilaiset maa-alueet rajattiin suunnilleen samalla tavalla. Merkintätavassa on jonkin verran eroavaisuutta: Cajanus kirjoitti maiden tyypit ja paikannimet suoraan karttaan, mutta Florin teki erillisen selityksen. Florinin selityksessä kaupunki ja kylät merkittiin numeroilla, kirkot kirjaimilla ja olosuhteiltaan samankaltaiset maa-alueet samoilla kirjaimilla. Myös järvet ja lammet esitettiin kirjaimilla.

Maantieteellinen mittaaminen säilytti asemansa vielä vuosien 1755—1756 valtiopäivillä. Vuosien 1765—1766 valtiopäivillä käsitykset olivat jo muuttuneet.  Maantieteelliset mittaukset päätettiin tuolloin kokonaan lakkauttaa; geometriset mittaukset tulivat käytännöksi. Komissionimaanmittareita määrättiin kiireellisesti käynnissä olevan isonjaon mittaustöihin muun muassa Pohjanmaalle. Isojako veikin pitkiksi ajoiksi maanmittareiden koko työpanoksen. Mikäli heitä otettiin tilapäisesti esimerkiksi pitäjän mittaamiseen ja kartan laatimiseen, ensisijaiset mittaustyöt jäivät kesken. Maantieteellisiäkin karttoja laadittiin 1700-luvun lopulla mutta yleensä vain sivutöinä erikoistarpeisiin.

Kun Eric af Wetterstedt nimitettiin maanmittauslaitoksen ylitirehtööriksi vuonna 1771, pitäjänkarttojen laatiminen käynnistyi vielä vähäksi aikaa. Nyt laadittiin pienoiskarttoja käyttäen pohjamateriaalina geometrisiin mittauksiin perustuvia karttoja. Näitä pienoiskarttoja oli tarkoitus käyttää pitäjän-, kihlakunnan- ja maaherrakunnankarttoina. Hitaan ja vaivalloisen työn tuloksena syntyi muutamia pitäjänkarttoja (1:80 000) ja kihlakunnankarttoja (1:320 000), joista edelleen työstettiin maaherrakunnankarttoja. Pienennyksen vuoksi kartoista jouduttiin jättämään pois tiluskuvioita ja pelkistämään teiden kulkua. Tämä maanmittauskonttorin karttatyö jouduttiin keskeyttämään taloudellisista syistä vuonna 1796.

Päämaanmittauskonttori käynnisti 1800-luvun alkupuolella pitäjänkarttojen laatimisen uudelleen. Niitä tehtiin kaikkiaan 11 pitäjästä (1:20 000) isojakokartoista pienentämällä. Vuonna 1841 esitettiin uusi suunnitelma pitäjänkarttojen teosta. Niitä oli tehtävä pienentämällä geometrisia karttoja mittakaavaan 1:20 000. Mikäli niitä ei joltakin alueelta ollut, oli ryhdyttävä geometrisiin mittauksiin. Jos resurssit eivät kuitenkaan riittäneet, kartat tuli laatia maantieteellisten mittausten pohjalta. Karttoja yhdistettäessä oli selvitettävä ja oikaistava mahdolliset virheellisyydet. Karttojen laatiminen alkoi välittömästi vuonna 1841. Vuoteen 1870 mennessä oli tehty pitäjänkartat (1:20 000) Hämeen, Kuopion, Mikkelin, Oulun, Turun ja Porin, Uudenmaan, Vaasan ja Viipurin lääneistä. Kihlakunnankartat (1:100 000) pienennettiin edelleen pantografilla; niitä tehtiin samoista lääneistä vuosina 1841—1866.

 

Topografiset kartat

Kuningas Kustaa III määräsi vuonna 1772 kenraali Stackelbergin laatimaan ohjelman maanpuolustuksen ajanmukaistamiseksi. Tämä edellytti myös rekognosointia ja kartoitusta. Tarkoitusta varten perustettiin suomalainen rekognosointiprikaati, joka laati karttoja vuosina 1776—1794. Prikaati jaettiin aluksi kahteen osastoon. Eteläistä osastoa johtivat eversti F. J. Nordencreutz ja majuri K. N. af Klercker ja pohjoista osastoa eversti G. M. Sprengtporten. Mittaosastot yhdistettiin vuonna 1781, ja vuonna 1805 rekognosointiprikaati hajotettiin. Karttoja ehdittiin laatia vain eteläisestä Suomesta.

Rekognosointikartat mitattiin ja laadittiin niin, että sotilasjohto saattoi suunnitella niiden avulla hyökkäys- ja puolustustoimet maastoa näkemättä. Rekognosointikartoissa on suhteellisen niukasti paikannimiä vesistöjä ja asutusta lukuun ottamatta. Metsämaaston osalta on merkitty lähinnä suot ja metsäiset alueet sekä korkeammat maastokohdat.

Haapaniemen sotakouluun perustettiin vuonna 1812 sotilaallinen mittauskunta, jonka tehtäväksi tuli muun muassa laatia karttoja (1:10 000), kantakarttoja (1:20 000) sekä pienoiskokokarttoja sotilaallisiin tarkoituksiin. Kenttämittauskunta kuitenkin hajosi Haapaniemen sotakoulun palon sekä koulun vuonna 1819 tapahtuneen Haminaan siirron vuoksi. Sotilaallisen mittauskunnan kartat muistuttavat rekognosointiprikaatin 1700-luvulla tekemiä karttoja. Tiestö on merkitty hyvin, mutta paikannimiä on niukasti.

Venäläiset olivat laatineet karttoja sotilaallisiin tarkoituksiin jo 1700-luvulla. Eversti Steinheilin johdolla majoitusmestariosaston upseerit kartoittivat Vanhan Suomen vuosina 1798—1804. Kartat laadittiin mittakaavaan 1:42 000. Pohjana olivat revisionimittauskartat vuosilta 1766—1802. Muitakin Suomen alueita kartoitettiin varsinkin vuodesta 1813 lähtien. Tuloksena oli niin sanottuja kenttäbrouilloneita sisältävä kartasto mittakaavassa 1:21 000. Kenttäbrouillonien topografia on parantunut ja nimistöäkin on jo runsaasti.

 

Muut metsämaita esittävät kartat

Rajojen ja riitamaiden mittausten tuloksena syntyneisiin rajakarttoihin on saatettu merkitä isohko metsäalue, mikäli riidanalaisten rajalinjojen ero oli huomattava. Rajakarttoja oli tehty jo 1500-luvulla, mutta vasta 1740-luvulla niitä alettiin laatia enemmän. Maanmittareille 20.4.1725 annetun ohjeen 9. §:ssä annettiin määräyksiä kylien tai talojen piirirajojen mittaamisesta ja kartalle merkitsemisestä. Maanmittarin tuli laatia riidanalaisesta alueesta kartta ja merkitä siihen rajalinjat ja -pyykit. Rajan mittauksesta piti tehdä myös pöytäkirja. Lopullista rajalinjan kulkua ei merkitty karttoihin. Mahdolliset rajariidat käsiteltiin kihlakunnanoikeuksissa.

Tavallisiin rajakarttoihin (riitamaakarttoihin) merkittiin kiistanalaisen alueen rajojen kulku rajapaikkoineen maastossa. Rajakartan nimellä kulkevia karttoja saatettiin laatia myös kylän tai talon metsistä. Kartassa ei tällöin ole mitään, mikä viittaisi rajariitoihin.

Kaupunkisuunnitelmat asemakaavoineen – niin toteutuneet kuin toteutumattomatkin – voivat sisältää tarkkoja tietoja alueen maastosta, tosin vain pienehköltä alueelta. Etenkin kuningas Kustaa III:n aikana laadittiin useita kaupunkisuunnitelmia. Nils Westermark mittasi esimerkiksi Hollolan pitäjän Anianpellon kylän kauppapaikan perustamista varten vuonna 1775. Suunnitelmaan liitettiin paitsi tarkka kartta alueesta myös monipuolinen karttaselitys.

Vanhan Suomen maanmittaukset olivat vuosina 1721—1766 lähes olemattomat muutamia tilusjakoja ja rajamittauksia lukuun ottamatta. Karttojen laatiminen lisääntyi huomattavasti revisionikomission aloitettua geometrisiin mittauksiin perustuneen työnsä vuonna 1766. Revisionimaanmittarit suorittivat jo 1700-luvulla myös metsänarviointeja ja -katselmuksia esimerkiksi lahjoitusmailla. Lisäksi tehtiin metsätaloudellisia mittauksia myös kruunulle. Suomen sodan jälkeen edellä mainitut tehtävät siirtyivät metsänhoitovirkakunnalle. Talojen ja kylien metsistä tehtiin karttoja metsäselityksineen. Karttojen pohjina käytettiin revisionimittauksia, mikäli sellaisia oli jo käytettävissä. Rannikkopitäjät muodostivat oman erityisalueensa: niissä suoritettiin metsäkatselmuksia myös ”laivaston etua silmälläpitäen”.

 

Isojakokartoista metsähallituksen karttoihin

Varsinainen isojakoasetus annettiin vuonna 1757. Sitä täydennettiin vuonna 1775 annetulla asetuksella ja edelleen vuonna 1777 annetulla selityksellä. Isojakomittausta ohjasi ensin maanmittareille 20.4.1725 annettu ohje, sittemmin 20.11.1766 annettu uudistettu asetus. Seuraava asetus vuodelta 1783 oli voimassa aina vuoden 1825 asetukseen saakka. Isoajakoa aloitettaessa suoritettiin ensin rajankäynti ja merkittiin rajat pyykein. Jos aikaisemmin tehtyjä verollepanokarttoja oli käytettävissä, niitä täydennettiin peltojen, niittyjen ja metsien osalta erikseen. Mikäli vanhoja karttoja ei ollut, niin ensin mitattiin pellot ja niityt. Metsät mitattiin erikseen vasta myöhemmin. Mittausten valmistuttua isojako pyrittiin toteuttamaan välittömästi samassa järjestyksessä. Tämä onnistui käytännössä vain harvoin. Jos isojako viivästyi huomattavasti, kartat vanhenivat, koska maanraivaus ehti tuottaa uusia tiluksia ja ne piti mitata jälleen ennen varsinaista jakoa. Vuonna 1807 ongelmaa yritettiin ratkaista kieltämällä vanhojen peltojen ja niittyjen, ulkopeltojen ja -niittyjen sekä koti- ja ulkometsien jakaminen erikseen ja eri aikoina.

Vuoden 1766 asetuksen mukaan karttakuviot tuli merkitä karttoihin kirjaimin tai numeroin, ja niiden merkitys oli laitettava karttaselitykseen. 1700-luvun lopulla jokaisella erikseen merkityllä tiluskuviolla oli jo yleisesti oma järjestysnumeronsa. Isojakokartat tarkentuivat Ruotsin vallan ajan loppua kohden niin kokonaisuuden kuin yksityiskohtienkin osalta. Kehityksen huomaa esimerkiksi verrattaessa 1760-luvun karttoja 1800-luvun alkupuolen karttoihin.

Vuonna 1775 annettu Suomea koskeva isojakoasetus ja sen selitys vuodelta 1777 käynnistivät liikamaiden erottamisen takamaista kruunulle ja johtivat jatkossa kruunun suorittamaan uudisasutukseen. Kruunulle erotettu maa muodostui metsien ja soiden lisäksi joskus myös raivioista ja torpista. Kruunun liikamaat löytyvät sekä isojakokarttojen konsepteista maanmittaustoimistoista että niiden uudistuksista (renovoiduista kartoista) Kansallisarkistosta.

Vanhan Suomen revisionikartat muistuttavat muun Suomen isojakokarttoja. Keisarillinen ukaasi 1.8.1765 oli määrännyt toimeenpantavaksi revisionin, joka perustui geometriseen mittaukseen. Revisionikomission työ alkoi vuonna 1766 keskeytyäkseen vuonna 1788. Työ jatkui uudelleen vuonna 1792 ja päättyi revisionikomission hajottamiseen 19.5.1802. Maanmittarit suorittivat sen jälkeen isojako-, täydennys- ja uudistusmittauksia eri pitäjissä. Suurin osa revisionikomission työn tuloksena syntyneistä revisionikartoista on ruotsinkielisiä. Kartat on laadittu mittakaavaan 1:4000 tai 1:8000. Niihin on sisällytetty myös metsäalueet.

Kruunun liikamaista laadittiin 1700—1800-lukujen taitteessa karttoja myös pitäjittäin. Näitä eri tarkoituksiin laadittuja karttoja löytyy Riksarkivetin kokoelmista Tukholmasta. Esimerkkinä voi mainita maanmittari Johan Tillbergin vuonna 1806 laatiman kartan, johon on merkitty kruunun almenningit Ikaalisten ja Ruoveden pitäjissä. Tillberg on merkinnyt karttalehdelle nämä rajatut alueet eri kirjaimin ja nimennyt ne karttaselitykseen.

Vuonna 1851 Suomeen perustettiin väliaikainen metsänhoitolaitos (myöhempi metsähallitus). Samana vuonna annettiin uusi metsäasetus. Sen keskeisin asiasisältö oli kruununmetsien suojeleminen. Ensimmäiset kruununpuistot perustettiin jo vuonna 1852. Käytännössä asetus merkitsi sitä, että kruunun metsien käyttöä uudisasutukseen rajoitettiin. Isojakokarttojen kruunun liikamaita koskevista osista tehtiin lukuisia kopioita 1800—1900-luvulla ja ne löytyvät Kansallisarkistosta metsähallituksen karttakokoelmasta. Kruununmaista ryhdyttiin laatimaan karttoja metsänhoitoalueittain.

 

Metsien tutkiminen karttojen avulla

Vanhimmasta säilyneestä kartta-aineistosta isojakokartat ja 1800-luvun pitäjänkartat mahdollistavat metsänkäytön tutkimuksen koko maassa. Isojakokarttojen ongelmana on tosin se, että ne laadittiin eri alueilta eri aikoina. Laajempia metsäalueita tutkittaessa hyvinä yleissilmäyskarttoina voi pitää 1700-luvun pitäjänkarttoja, joita ei ole kuitenkaan koko Suomesta. Pitäjänkarttoja on toisaalta monista pitäjistä, joiden alueelta ei ole säilynyt muita metsämaita esittäviä – maantieteellisiä tai geometrisia – karttoja ennen isoajakoa. Etelä-Suomesta löytyy 1680- ja 1710-luvuilta tutkimuksellisesti mielenkiintoisia karttoja, joissa myös karttaselitykset sisältävät monipuolisia ja usein erikoisiakin tietoja. Karttatutkimuksessa karttaselitys on yhtä tärkeä kuin varsinainen karttapiirros.

Maanmittareille annetut asetukset ohjasivat pääsääntöisesti sitä, mitä oli mitattava ja merkittävä karttoihin. Jo 1600-luvulla karttojen metsiä esittäviin alueisiin ilmestyi soita, kallioita ja mainintoja eri puulajeista. Soita ja suoalueita kartoitettiin myös mahdollista käyttöä (heinänsaanti tai raivaaminen niityiksi) varten. Jokapäiväisessä elämässä käytettyjen tarvepuiden saatavuus mainittiin jo ensimmäisten geometristen karttojen selityksissä. Vähitellen merkittiin muistiin myös puuston ikä ja erilaisia maaperätyyppejä. Maaperä oli tunnettava mahdollista kasken, niityn tai pellon raivaamista varten. Kasket ja niityt ovat jatkuvasti esillä käsiteltävän aikakauden kaikissa metsiä esittävissä kartoissa. Ajan mittaan metsäalueita esittäviin karttoihin alkaa ilmestyä yhä enemmän myös paikannimiä.

1680-luvulta isojakoon asti metsiä esittäviä karttoja on runsaasti entisten Turun ja Porin, Uudenmaan, Hämeen ja Viipurin läänien alueilta. Muun Suomen metsät löytyvät lähinnä vasta isojakokartoista. Etelä-Suomen asutusalueiden metsissä on havaittavissa ahtautta jo 1600-luvulla, mutta pohjoisemmaksi mentäessä metsiä näyttää riittäneen lähes rajattomasti.

Tämän tutkielman liitteenä olevat 24 karttaa niistä laadittuine selostuksineen muodostavat ajallisesti ja alueellisesti kattavan otoksen metsistä ja metsänkäytön kuvauksista kartoilla. Tavoitteena on ollut havainnollistaa ja luoda malleja siitä, miten Suomen metsien tilaa ja käyttöä voi tutkia pitkällä aikavälillä karttojen avulla. Useimmissa kartoissa metsät ovat vain sivuroolissa, mutta niukoistakin tiedoista voi rakennella palapeliä, joka täyttyy sitä enemmän, mitä lähemmäs nykyaikaa edetään ja mitä useammanlaisia karttoja käytetään. Toisaalta kartat ja niitä koskevat tekstit toimivat pikakurssina maanmittauksen, kartoituksen ja maankäytön historiaan Suomessa. Kartat kertovat ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta. Ne ovat keskeinen lähdesarja tutkittaessa kulttuurimaiseman eli ihmisen muokkaaman maiseman muutoksia pitkällä aikavälillä.

Metsien tutkimusta karttojen avulla voidaan viedä edelleen eteenpäin siirtämällä karttojen sisältämä informaatio digitaalipohjaiseen peruskarttaan. Paikkatieto on tiettyyn koordinaatistoon kiinnitettyä tietoa esimerkiksi vesistöistä, maaperästä, maastonmuodoista, asutuksesta, viljelyksistä, teistä, rajoista, paikannimistä jne. Paikkatietojärjestelmän avulla menneisyyden informaatiota voidaan siirtää nykykartoille ja nykyistä informaatiota menneisyyden kartoille. Järjestelmään voidaan liittää myös tarkasti paikallistettavissa olevia tietoja vanhoista asiakirjoista. Näin voidaan luoda entistä tarkempia visuaalisia kuvia paikallisesta fyysisestä miljööstä eri aikatasoilla, selittää nykyisyyttä menneisyydellä ja ymmärtää menneisyyttä nykyinformaation avulla.

 

Lähdekirjallisuus

Artikkeli perustuu Heikki Hämäläisen ja Heikki Roiko-Jokelan kirjoitukseen ”Kartat metsien käytön lähteenä 1630—1850” teoksessa ”Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, poliittisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan”. Toimittanut Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylä 2005. Aiemmin julkaistuun artikkeliin on tehty tiivistyksiä, lisäyksiä ja täsmennyksiä eli se on päivitetty. Artikkeleissa on käytetty seuraavia lähdeteoksia:  

Alanen, Timo B Kepsu, Saulo, Kuninkaan kartasto Suomesta 1776—1805. SKS:n  toimituksia 505. Tampere 1989.

Ekstrand, Viktor, Svenska Landtmätare 1628—1900. Biografisk förteckning. Uppsala 1903.

Gustafsson, Alfred A., Maanmittarikunta ja mittaustyöt Ruotsinvallan aikana. Suomen maanmittauksen historia I. Ruotsinvallan aika. Porvoo 1933.

Gustafsson, Alfred A., Mittaus- ja kartastotyöt vuoden 1809 jälkeen. Suomen maanmittauksen historia II. Porvoo 1933.

Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan v. 1555—1556. Todistuskappaleita Suomen historiaan 5. Helsinki 1894.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. 2. painos. SKS:n toimituksia 257. Helsinki 1958.

Melander, K. R., Vanhimmat maanjaot. Suomen maanmittauksen historia I. Ruotsinvallan aika. Porvoo 1933.

Nohrström, Walter, Isojaot Suomessa Venäjänvallan aikana. Suomen maanmittauksen historia II. Venäjänvallan ja itsenäisyyden aika. Porvoo 1933.

Paulaharju, Jyri, Sotilaskartat. Kartta historian lähteenä. Toimittanut Heikki Rantatupa. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 55. Jyväskylä 2000.

Rantatupa, Heikki, 1700-luvun pitäjänkartat. Toivon historia. Toivo Nygårdille omistettu juhlakirja. Jyväskylä 2003.

Rantatupa, Heikki, Maakirjakartat. Kartta historian lähteenä. Toimittanut Heikki Rantatupa. Jyväskylän ylioppilaskunnan julkaisusarja 55. Jyväskylä 2000.

Rauhala, K. W., Maanmittauslaitoksen järjestely ja maanmittaushallinto Venäjänvallan aikana. Suomen maanmittauksen historia II. Venäjänvallan ja itsenäisyyden aika. Porvoo 1933.

Saarenheimo, Juhani, Isojaot ja Isojaonjärjestelyt. Maanmittaus Suomessa 1633—1983. Helsinki 1983.

Samlingar i Landtmäteri. Första samlingen. Instruktioner och Bref 1628—1699. Stockholm 1901.

Seppänen, Erkki, Halikon 1600-luvun kyläkartat. Valtakunnan maanmittausohjesääntöjen soveltaminen käytännössä. Suomen historian pro gradu-tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Historian ja etnologian laitos. 2002.

Strang, Jan, Suomen kartastot. Kartta historian lähteenä. Toimittanut Heikki Rantatupa. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 55. Jyväskylä 2000.

Strang, Jan, Tuhannen kyynärän kartta. Viisari n:o 2/2003.

 

PALUU HAKEMISTOON