Suurennettu
karttaKokkolan pitäjänkartat 1763
Vuoden 1747 maanmittausohjesäännön mukaan maanmittareiden tehtäväksi määrättiin koko Suomen ja sen asutuksen kartoittaminen sekä luonnonedellytysten arvioiminen. Tarkoituksena oli saada kuninkaalle tietoa siitä, miten ”vieraan maan, Suomen, taloutta voitaisiin parantaa” sekä miten ”maantiedon tulee viitoittaa tiet maan turvaksi ja puolustukseksi”. 1700-luvun keskivaiheilla maanmittausten taso kohentui. Niissä tukeuduttiin yhä enemmän mittaustekniikan antamiin mahdollisuuksiin, joita maanmittausohjesäännöt olivat vaatineet käytettäviksi 1600-luvun lopulta lähtien. Poikittaiset mitta- ja suuntalinjat yleistyivät asemapisteiden välisillä pitkittäislinjoilla, mikä on nähtävissä oheisen Kokkolan pitäjänkartan mittatarkkuudessa. Maanmittareilta vaadittiin entistä luotettavampia ja tarkempia karttoja muun muassa sen vuoksi, että 1730- ja 1740-lukujen lainsäädäntö mahdollisti uudisviljelmien raivaamisen suo- ja korpimaille.
Maanmittari Jonas Cajanuksen piirtämä Kokkolan
pitäjänkartta valmistui mittakaavassa 1:50 000 vuonna 1765. Kartan pitkä ja
monipolvinen nimi kuului: Situations Charta öfwer Sommar
Lands Vägen och En mihl Öster om den samma med befintelig Skiärgård,
Stadens Hamn och Segelled uti Gamla Carleby Sochn, Medel del Häräd Österbottens
Höfdinge döme belägen, som Enligt Högvälborne General Majoren, Landshöfdingen
och Riddaren af Kongl Sverds Orden, Herr Baron Lorentz Joh. Göös Högt Respective Order, af den 1:Oct. innevarande år, renoverad,
af consept Chartan, hvilken Comissions Landtmät. H. Erik Florin och Matts Röering
afmätt, och transporterad år 1765 av Jonas Cajanus. E.Ord.Landtmätare.
Cajanus piirsi kartan vain pitäjän pohjoisosasta. Oheinen karttaote kattaa
siitä osan: se kuvaa Kokkolan seutua etäisimpiä saaria lukuun ottamatta.
Vuonna 1744 maanmittarin tutkinnon suorittanut Jonas Cajanus toimi Pohjanmaan ylimääräisenä maanmittarina vuodesta 1749 lähtien. Hänen toinen puolisonsa Hedvig oli kirkkoherra Jakob Chydeniuksen tytär, joten perhepiirissä oli tilaisuus keskustella oppineiden kesken pitäjän maa-, karja- ja metsätaloudesta. Jakob Chydenius julkaisi nimittäin vuonna 1754 teoksen ”Om Gamle Karleby I—II” Kokkolan pitäjästä. Cajanus tunsi siis hyvin pitäjän rannikkoseudun luonnonympäristön sekä maa- ja karjatalouden olosuhteet ja ongelmat.
Cajanuksen piirtämä Kokkolan pitäjänkartta on ”yhteenveto” aiemmasta kartoituksesta. Se perustuu komissiomaanmittari Erik Florinin vuonna 1763 valmistuneeseen kartoitukseen, joka tehtiin Pohjanmaan maaherran Lorentz Johan Göösin määräyksestä. Florinin apulaisena toimi aiemmin uuden komission maanmittarina työskennellyt Mats Röring, joten pitäjän maiden mittaukset olivat luotettavissa käsissä. Florinin pitäjänkartan mittakaava on 1:20 000. Kartta kuvaa koko Kokkolan suurpitäjää Perämeren rannikolta Suomenselälle, jossa Kokkolan pitäjään rajoittuivat Saarijärven ja Viitasaaren suupitäjät. Idässä Kokkolan rajanaapurina oli Lohtaja pitäjä ja lännessä Pietarsaaren suurpitäjä ja Kruunupyy. Kokkolan pitäjä muodosti 15—25 kilometrin levyisen ja yli 100 kilometrin pituisen kapean kaistaleen Perhonjoen vesistöalueen rajaamalla alueella. Myöhemmin Kokkolan yläosasta erotettiin Alavetelin, Kaustisen, Vetelin, Halsuan ja Perhon pitäjät.
Kokkolan pitäjän rajat Pietarsaarta ja Lohtajaa vastaan oli käyty karkeasti 1600-luvulla, ja rajalinjat täsmentyivät 1700-luvun alkupuoliskolla. Erityisesti Erik Florin toteutti pitäjässä verollepanomittauksia ja geometrisiä kartoituksia 1730—1750-luvuilla. Pitäjän viljelykset, niityt ja talojen läheiset metsät kartoitettiin varsin tarkasti pitäjän vankimmin asutetuissa kylissä. Florin mittasi maat pääasiallisesti maastossa, koska tasaiselta Perhonjokilaakson alueelta oli vaikea löytää sopivia mäkiä asemapisteiksi. Sankat metsätkin vaikeuttivat asemapisteiden valintaa. Perhonjokilaakson vesistöalueen jokien mutkat, purojen suut ja lammet tarjosivat maanmittarille kuitenkin runsaasti sopivia mittapisteitä, joten aiempien kartoitusten tiedot siirtyivät joustavasti pitäjänkartan lehdelle. Maastossa tehdyt mittaukset paransivat kartoitustyön laatua.
Erik Florin ja Mats Röring sovelsivat kartoitustyössään isonjaon maanmittausohjesääntöjä: maanmittarin oli mitattava talojen ja kylien jaetut ja jakamattomat maat sekä vailla omistajaa olevat maat. Myöhemmin valtaosa laajoista jakamattomista maista jäi Kokkolan pitäjän yläosassa kruununmaiksi. Maanmittarin oli siis erotettava yksityiset maat yhteisistä maista. Mittausmenetelmien vaatimukset perustuivat pääasiallisesti vuoden 1725 maanmittausohjesääntöön. Maanmittarin oli kartoitettava meren rannat, sisäjärvet, joet, suurimmat suot ja rämeet sekä tärkeimmät satamat ja lähimmät saaret ja karit. Mainitut elementit sisältyvät hyvin Florinin laatimaan Kokkolan pitäjänkarttaan. Kartoitusta oli tehty ohjesäännön mukaan talvellakin. Toteutuksesta päätellen Erik Florin mittasi täsmällisesti tilukset yksittäisine kuvioineen, mutta metsämaat hän kartoitti väljemmin. Jälkimmäiset hän kartoitti ilmeisesti pienemmässä mittakaavassa ja huomioi maastosta ainoastaan suuremmat yksityiskohdat. Alkuperäiseen pitäjänkarttaan Florin merkitsi metsien maastonkohteet kuvioittain ja luonnehti selitysosassa alueen maaperää ja puustoa. Hän kuvasi sitä muun muassa reheväksi mänty- ja kuusimetsäksi, kaikenlaiseksi suomaaksi ja rämeeksi ja pientä koivua, mäntyä ja kuusta kasvavaksi hiekkamaaksi.
Jonas Cajanuksen laatima pitäjänkartta esittää tarkasti viljelykset ja tieverkon (ruskea pisteviiva selityksineen), mutta muut maastonkohteet, muun muassa suot (pisteitä vaalealla pohjalla) ja metsät, on kuvattu ylimalkaisesti. Kartan perusteella kulkijat saattoivat seurata matkansa etenemistä kesämaanteiden varteen merkittyjen virstanpylväiden avulla. Cajanus merkitsi karttaan Kokkolan kaupungin ruutukaavan (punainen ruutukaava-alue), kirkon ja pappilan (punaisella pohjalla), talojen tontit (punainen pohja) kylittäin, pellot (keltaisella), niityt (vihreällä), laidun- ja hakamaat (harva pisteytys vaalealla pohjalla teksteineen), mäet (vaaleat alueet teksteineen), järvet, lammet, joet ja purot (sinisellä) ja laivanrakennuspaikat (tekstit). Pohjavärin (vaaleanvihreä) lisäksi Cajanus kuvasi metsiä tekstein. Esimerkiksi Saarikankaan hiekkanummi oli palanutta maata ja Tulsalon mäki kivistä maata, jossa kasvoi pientä kuusta ja koivua.
Paikkatiedon avulla Erik Florinin pitäjänkartan metsä- ja suokuviot sekä isojakokarttojen tilus- ja kylänrajat voidaan siirtää Jonas Cajanuksen karttapohjalle ja verrata niitä isojakokarttojen ja 1770-luvulta lähtien laadittujen isonjaon verollepanokarttojen tietoihin. Pitäjän metsien isojakoa suunniteltiin 1760-luvulla, ja peltojen isojako aloitettiin 1770-luvulla ja niittyjako 1780-luvulla. Karttaselityksen ja kuvioiden perusteella voidaan arvioida Florinin kartan luotettavuutta Kokkolan pitäjän maaperän ja metsien puulajisuhteiden kuvaajana. Paikkatiedon avulla jälkimmäisistä on saatavissa ainakin puulajien ja suoalueiden suhteelliset arviot – kolmannes pitäjän maa-alasta luokiteltiin suo- ja impedimenttimaaksi 1800-luvun lopulla. Isonjaon alkaessa metsätalous oli talollisille tasavertainen elinkeino maa- ja karjatalouden rinnalla. Pitäjän pellot ja niityt olivat yksityisiä. Yhteisomistuksessa olleissa metsissä talollisilla oli erioikeuksia muun muassa tervaksien ja laivanrakennuspuiden hankintaan sekä kaskien polttamiseen.
Kokkolan kaupungin ja rannikon läheisyydessä sijaitsevat metsät olivat kaupunkilaisten nautinnassa. Florinin mukaan niiden maaperä oli pääasiallisesti kivistä hiekkamaata, jonka puusto oli niukkaa. Laivojen rakentaminen laajeni 1700-luvun keskivaiheilla, joten laivanrakennuspuuta ja tervaa tarvittiin yhä enemmän pitäjän yläosan metsistä 1760- ja 1770-luvulta lähtien. Kruunu pyrki rajoittamaan pitäjän metsien käyttöä. Käräjillä talolliset valittivat metsien ehtyneen myös Kaustisella ja Vetelissä. Järeitä puita oli saatavissa ainoastaan Halsualta ja Perhosta. Karttatutkimuksen tukena voidaan käyttää Erik Florinin kertomuksia pitäjän metsien tilasta vuosilta 1755—1758. Jakob Chydeniuksen teoksen lisäksi Kokkolan pitäjästä on käytettävissä pitäjänkertomuksia ja 1700-luvun väitöskirjoja. Metsärajojen ja metsäkäytön kiistoista kertova tuomiokirja-aineisto valaisee pitäjän metsien tilaa ja käyttöä. Maaherran ja kruunun viranomaisten päätökset ja asiakirjat täydentävät karttatutkimuksen tietoja metsien luonteesta ja puustosta.
HJ
Lähteet: