Suurennettu
karttaJämsän pitäjänkartta 1751
Ruotsin päämaanmittauskonttorin tarkastajan, Jakob Faggotin, ajatukset maatalouden kehittämiseksi johtivat muun muassa kartoitustoimien uudelleen järjestelyihin ja myöhemmin isonjaon toteuttamiseen. Vuonna 1748 asetetun uuden maanmittauskomission tehtäväksi määrättiin yleiskarttojen – kihlakunnan- ja lääninkarttojen – laatiminen valtakunnan alueelta edellisenä vuonna annetun ohjesäännön perusteella maanmittauskonttorien valvonnassa. Yleiskartat oli tehtävä yhteisten yksityiskohtien – jokien ja järvenrantojen ja muun muassa pohjoisviivojen – avulla. Uusi maanmittauskomissio täydensi Etelä- ja Keski-Suomen kartoituksillaan maanmittauskomission Lapissa, Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa vuosina 1737—1747 tekemiä maantieteellisiä kartoituksia. Pitäjänkarttoja on käytettävissä varsin kattavasti Etelä-Suomesta Oulun lääniin saakka.
Vuosina 1738—1756 Suomen karttakuva tarkentui maanmittauskomissioiden maantieteellisillä kartoituksilla alueellisesti, sisällöllisesti ja laadullisesti. Ruotsin ja Suomen arkistoissa säilytettävien geografisten eli maantieteellisten pitäjänkarttojen mittakaava on pääasiallisesti 1:20 000. Niiden pohjana saatettiin käyttää kylittäin ja tiluksittain laadittuja geometrisia eli maanmittauskarttoja, joiden mittakaava oli yleensä 1:4000—8000. Pitäjänkarttojen asemapisteiden väli saattoi olla kymmenien kilometrien pituinen, joten maanmittari ei aina kyennyt määrittelemään niiden välisiä etäisyyksiä mittaamalla. Kartoissa asumattomien metsämaiden merkinnät ovat puutteellisia; vaikeakulkuisilla mäkisillä ja kallioisilla takamailla ne puuttuvat kokonaan. Maantieteellistä kartoitusta aloittaessaan maanmittari mittasi 200—500 metrin pituisen perusviivan avonaisessa maastossa. Perusviivan päätepisteistä hän määritteli leikkauksella 2—5 maastonkohtaa ja jatkoi niistä seuraaviin helposti tunnistettaviin kohteisiin: järvien niemiin ja lahtiin sekä joenmutkiin ja asumuksiin. Näiden perusteella hän laati taululle mahdollisimman tarkan silmämääräisen piirroksen. Maanmittari laati karttakuvan yhdistämällä piirrokseen muiden asemapisteiden kuvioerotusten piirrokset.
Ruotsissa syntynyt Olof Borgström valmistui maanmittariksi vuonna 1745. Hänet nimitettiin aluksi komissiomaanmittariksi Siikajoelle. Vuosina 1751—1752 Borgström kartoitti Hämeen läänin Sääksmäen ylisessä kihlakunnassa Jämsän suurpitäjän ja laati alueesta pitäjänkartan: ”Geographisk charta över Jämsä sochn uti Tavastlad och Tavastehus lähn, öfre Säxmäki härad, affattad af underteknad förordnad commissionslandtmätare, uti åren 1751 ifrån junii månad och till augustii månads slut år 1752. Kartan asutuksen, viljelysten ja niittyjen kuvaus edustaa Suomen 1700-luvun pitäjänkarttojen parhaimmistoa. 1700-luvun pitäjänkartat ovat keskenään vertailukelpoisia ja täydentävät alueittain muun kartta-aineistoa puutteita.
Ilmeisesti Borgström jatkoi kartoitustyötään talvella 1751—1752, koska erityisesti Päijänteen rantojen ja saarien kuvaukset ovat varsin luotettavia. Ranta-alueiden mastonkohteet soveltuivat hyvin asemapisteiksi. Keskiajalla Jämsä kuului Hämeen rintapitäjien erämaihin. Pitäjänkarttaan merkityt taloryhmät ja kylät asutettiin keskiajan lopulla. Kerkkoila, Niemola, Toivila, Pietilä, Heikkilä, Kelhä, Moiskala, Seppola, Kauhkiala ja Saari sijaitsivat Jämsänjoen länsipuolella. Patalan, Auvilan, Jaatilan, Vitikkalan, Honkalan ja Kaipolan keskiaikaiset talot ja taloryhmät sijaitsivat Jämsänjoen itärannalla. Jämsän hallintopitäjän rajat hahmottuivat 1450-luvulle mennessä.
Ote Jämsän pitäjänkartasta osoittaa luotettavasti Jämsänjoen varrella sijaitsevat punertavalla ympyrällä rajatulle tontille merkityt talot ja torpat (pieni punertava piste), maantiet (musta kaksoispiste/katkoviiva), polut ja ratsutiet (katko- ja pisteviiva) ja vesitieverkon (musta katkoviiva) Patalan kapteenin virkatalolta Päijänteelle saakka. Jämsän kirkko, pappila ja lukkarin torppa ovat Jämsänjoen itäpuolella. Kartan alalaidassa oleva Kaipolan rustholli hallitsee Jämsänjoen suuseudun pelto- niitty ja metsämaita. Maankäytön näkökulmasta Jämsän pitäjänkartta osoittaa viljelykset jopa peltolohkojen (harmaa) tarkkuudella. Jämsän vanhimpien kylien pellot olivat sarkajaossa viimeistään 1600-luvulta lähtien, mutta pitäjänkartta ei osoita kylänvainioiden sarkajakoisuutta. Jämsänjokivarren sekä läheisten lampien rantojen ja soiden niityt (vihreä) olivat pääasiallisesti raivattuja. Paikkatietojärjestelmää hyväksi käyttäen Jämsän talojen viljantuotantoa ja karjanhoidon edellytyksiä voidaan arvioida pelto- ja niittyalojen perusteella.
Maantiet ja kylätiet sekä niiden reunustamat aidat erottivat Jämsänjoen rantamaiden viljelykset ja niityt heinäntuotantoon soveltumattomista soista ja metsistä. Pitäjänkartta osoittaa luonnonympäristön ja metsien luonteen vain ylimalkaisesti. Lyhyessä ajassa maanmittari ei kyennyt kartoittamaan tarkasti laajan pitäjän metsämaita avustajakunnastaan huolimatta. Ennen isoajakoa Jämsän talollisten, yhden tai useamman kylän muodostaman jakokunnan, kylänmetsä alkoi kotivainion peltojen laidasta. Isojaon mittaukset aloitettiin Jämsässä jo vuonna 1760. Talollisten käyttämiä metsämaita ei tarvinnut merkitä rajoilla, koska heillä oli yhtäläinen oikeus rakennus-, poltto- ja aidaspuun sekä lehdeksien hankintaan. 1700-luvun jälkipuolelta lähtien laaditut isojakokartat valaisevat talojen ja kylien maanomistussuhteita, joiden kuvaamisessa pitäjänkarttaa voidaan käyttää pohjakarttana. Metsästystä varten talollisilla oli kaukoerämaita ja -niittyjä, joiden kartoittaminen täsmensi laajojen metsäalueiden luontoa. Sen sijaan talollisten erilliset metsää, niittyä ja metsästysmaita sisältävät ulkopalstat (urfjell), jotka kuuluivat heidän yksityiseen omistukseensa, erotettiin muista metsämaista jo keskiajan lopulla ja merkittiin erillisiksi palstoiksi vielä isossajaossa 1700-luvun lopulla.
Maanmittari sijoitti usein riidanalaiset kauko-omistukset kartalle avustajien raivaamia pitkiä mitta- eli suuntalinjoja käyttäen. Mainiona esimerkkinä tästä ovat Päijänteen itärannan Putkilahden niityt. Jämsän vanhimmat talolliset säilyttivät ne omistuksessaan keskiajan lopulta lähtien; niityt sijaitsivat yli 30 kilometrin etäisyydellä kantatiloista. Maanmittari pystyi sijoittamaan kartalle erityisesti suuntalinjojen metsämaat, joista karttamerkeillä erotettiin kalliot ja huomattavat mäkialueet sekä tuottamattomat suot ja rämeet. Rajaamaansa metsää tai muuta luontokohdetta maanmittari tarkensi tekstillä puulajisuhteista (lehtipuu, koivu, mänty, kuusi), maaperästä (kivinen, hiekkainen) ja maan käyttökelpoisuudesta heinä- ja kaskimaana. Kartan tyhjiksi jätettyjä metsäalueita hän ei kartoittanut tai ne olivat (oduglig) etäisen sijaintinsa ja metsäluontonsa vuoksi käyttökelvottomia. Osa isojakokarttojen joutomaista on todettavissa 1700-luvun pitäjänkartasta.
Vuoden 1747 maanmittausohjesäännön perusteella komissiomaanmittareiden oli kartoitettava tarkasti sisämaan suot ja järvet saarineen. Vesistöjen mittaukset suositeltiin tekemään talvisin. Olof Borgström kuvasi Jämsän järvien, lampien sekä Päijänteen rantojen ja saarien piirteet tavattoman tarkasti. Pitäjänkartan perusteella voidaan arvioida jopa Päijänteen vedenpinnan korkeutta 1750-luvulla. Karttakuvauksessaan Borgström rajasi metsäalueista kaskimaita, joiden laajuus kertoo pikemminkin niiden kelvollisuudesta kaskeamiseen kuin kaskenpoltosta. Länsi- ja Keski-Suomessa viljelyksessä olleita kaskimaita ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta merkitty karttoihin. Maanmittarin kaskikelpoisuus-merkinnät kertovat joka tapauksessa kaskikulttuurin merkityksestä Jämsässä, jonka metsäalueet olivat niin laajat, ettei kotitarvekäyttöön ja tukkipuiden hankintaan soveltuvia alueita tarvinnut osoittaa tekstein. Jämsä kuului itäsuomalaiseen kaskialueeseen vielä 1800-luvun alkupuolella. Etelä-Suomen kihlakunnankäräjillä 1700-luvulla käydyt rajariidat osoittavat, että jakokuntien osakkailla oli paikoitellen puutetta puutavarasta ja sopivista kaskimaista 1600-luvun jälkipuolelta lähtien.
HJ
Lähteet: Ruotsin Sota-arkisto. Landtmät. lev. 1850, nr 92 (kartavd., st. form). Finska recognosceringsverket, Mittakaava 1:20000. Serie B 411,2. Pf 33 nr 30, U007:108. “/Reversal/ 80/1850 – 13 – E: 22.” “Geographisk charta over Jämsä sochn uti Tavastland och Tavastehus lähn, öfre Säxmäki härad, affattad af underteknad förordnad commissionslandtmätare, uti åren 1751 ifrån junii månad och till augustii månads slut år 1752. Olof Borgström. Paper, ritad, 290x183; Samling i Landtmäteri. Andra samlingen. Förteckning öfver landtmäteri-författningar 1628—1904. Stockholm 1901; Gustafsson, Afred A., Maanmittarikunta ja mittaustyöt Ruotsin vallan aikana. Suomen maanmittauksen historia. I osa. Ruotsin vallan aika. Porvoo 1933; Suomen maanmittarit 1628—1928. Nimi- ja henkilöluettelo. Laatinut E. O. Vaajakallio. Helsinki 1929; Hämäläinen, Heikki & Roiko-Jokela, Heikki, Kartat metsienkäytön lähteenä. Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, poliittisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan. Toimittanut Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylä 2005; Jokipii, Mauno, Keski-Suomen vaiheet keskiajalta kunnallishallintoon. Keski-Suomen historia 1. Jyväskylä 1999; Niemelä, Osmo, Suomen karttojen tarina 1633—1997. Näin Suomi kartoitettiin kuvaksi. Helsinki 1998; Oja, Aulis; Asutuksen vaiheet. Suur-Jämsän historia uuden ajan alusta 1860-luvulle I. Suur-Jämsän historia I. Forssa 1954; Oja, Aulis, Tilusten omistus. Suur-Jämsän historia uuden ajan alusta 1860-luvulle I. Suur-Jämsän historia I. Forssa 1954; Suvanto, Seppo, Suur-Jämsän keskiaika. Suur-Jämsän historia I. Forssa 1954.